Rukouselämä

Maaningalla meni työn ja elämän merkeissä noin kahdeksantoista vuotta. Kesäkuussa 2013 aloitin työelämän Pielavedellä ja syyskuussa 2013 muutin Pielaveden Säviälle. Tänä aikana olen koko ajan oppinut mielestäni kyllä vähitellen, miten tärkeää on rukous. Rukous on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Vaikka rukous on itsessään yksinkertaista ja itse asiassa Pyhän Hengen työtä, niin kuitenkin me koemme usein, että se on vaikeaa.

Rukous itsessään kertoo, että Jumala on olemassa. Hän kuulee meitä ennen kaikkea ainoan Poikansa pyhän ristinuhrin tähden. Oma mottoni on Ora et labora eli Rukoile ja tee työtä. Tässä motossa tulee esille hyvä järjestys. Mihin tahansa työhön kannattaa ryhtyä niin, että ensin kääntyy Isän puoleen ja rukoilee Häntä, joka on antanut kaikille tämän elämän.

Tähän yhteyteen haluan liittää kauniit rukouksen sanat psalmien kirjasta:

viini 

Jumala, Sebaot,

katso jälleen meihin taivaastasi, katso meitä! Ota hoitoosi tämä viiniköynnös, taimi, jonka oikealla kädelläsi olet istuttanut itseäsi varten, lapsi, jolle sinä olet antanut voiman. Suojatkoon sinun kätesi palvelijaasi, joka on oikealla puolellasi, ihmislasta, jolle sinä olet antanut voiman.Me emme käänny sinun luotasi pois. Anna meidän elää, me huudamme sinun nimeäsi. Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme, anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme. (Psalmista 80)

Jeesuksen rukous

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! Tätä rukousta toivon meidän rukoilevan jokaisella askeleella elämässämme.

Valvomaan ja rukoilemaan

Suomessa on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut varsin tutuksi Ranskassa toimivan ekumeenisen Taize-yhteisön rukouselämä, jonka tärkeällä tavalla maahamme on saatellut runoilija Anna-Maija Raittila. Sen lauluista tunnen vain muutamia ja niistä rakkain on juuri tämä: Valvomaan ja rukoilemaan, joka ilmi selvästi pohjautuu Vapahtajamme omiin kehotuksiin seuraajilleen, joita mekin olemme. (http://www.taize.fr/fi)

Sateenvarjo

Mitähän saattaisit ajatella ajatuksesta, että Jeesus on oikeastaan sateenvarjo? Sateenvarjohan suojaa. Ylhäältä päin näkyy vain varjo, ei siis se, jota varjo suojaa. Tällainenhan Jeesuskin on. Jumala, siis taivaallinen Isämme näkee ylhäältä rakkautensa, joka on Jeesus. Jeesuksessa me häneen kastetut elämme ja liikumme. Jumala kuulee rukouksemme Jeesuksen tähden ja hänen kauttaan. Jeesus suojaa meitä Saatanan hyökkäyksiltä mutta myös oikeamielisen Jumalan vihalta. Jumala vihaa syntiä mutta rakastaa kaikkia luotujaan juuri Jeesuksessa (Joh. 3: 16) Älä Jumala katso syntejämme, vaan katso ainoaa Poikaasi, joka syntyi pelastuksemme vuoksi, ja joka kuoli meidän kaikkien syntien vuoksi. Et sinä Jumala siis rakasta vain minua, vaan Pojassasi todella kaikkia luotujasi.

Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä

Jumalanpalveluksessa rukous osoitetaan yleensä taivaalliselle Isällemme. Se on mielestäni luonnollista, sillä hän on elämän lähde pyhän Raamatun mukaan. Rukous on Pyhän Hengen työtä. Tänä aikana puhutaan paljon pyhistä ihmisistäkin. Mehän voimme pyytää ystäviämme rukoilemaan puolestamme. Ja joka rukoilee toisten puolesta, uskoo että häntäkin kannetaan rukouksin. Messun ehtoollisrukouksessa laulamme Pyhä-hymniä yhdessä enkeleitten ja kaikkien pyhien kanssa. Siinä kohtaavat maanpäällinen taisteleva seurakunta ja jo perille päässeitten riemuitseva seurakunta. Jos pyhät kerran ylistävät Jumalaa, niin eikö ole luonnollista, että he kykenevät myös rukoilemaan puolestamme. Onko se siis erilaista kuin pyytää ystävää muistamaan rukouksin? Mehän pyydämme joka tapauksessa, että joku rukoilisi Jumalaa puolestamme.

Tässä yhteydessä voimme lukea vaihteeksi vaikkapa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen omia sanoja: "Mutta ylösnousemuksesta puheen ollen -- ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on teille sanonut: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien." (Matt. 22: 31-32) Kun väkijoukko kuuli tämän, se oli ihmeissään hänen opetuksestaan. Ja taitaapa olla samoin vielä nytkin.

Neitsyt Maria, kirkon äiti

Protestantit eivät paljon puhu Herramme Äidistä. Ei ole kuitenkaan oikein, jos unohdamme äidin. Kaikkein todellisin Kirkko on itse Kristus Jeesus. Tähän Kirkkoon kuuluu se, joka on kastettu ja uskoo. Uskossa me rakennumme eläviksi kiviksi, jotka kaikessa tarvitsevat Jumalan armoa Kristuksessa. Jumala on osoittanut armonsa ihmeellisellä tavalla pyhälle Neitsyelle. Maria itse sanoo ylistyslaulussaan, että tästedes jokainen sukupolvi ylistää häntä autuaaksi. Tämän me voimme lukea Raamatusta. Jos siis Kirkko on Kristus, niin Neitsyt Maria on Kirkon äiti ja meille uskoville esikuvallisessa mielessä hyvin tärkeä. Neitsyt Maria rukoilee myös luterilaisen opin mukaan Kirkon puolesta.

Rukous 

Kristus Jeesus, evankeliumisi kautta sinä sanot jokaiselle meistä: miksi sinä murehdit niin monista asioista? Yksi asia ainoastaan on välttämätön: sydän, joka kuuntelee ymmärryksellä, että Jumala rakastaa sinua ja antaa aina synnit anteeksi.

 

Jumalanpalveluselämä on hiljaisuuden vastakulttuuri meluisalle maailmalle (kirjoitettu 19.-20.8.2007)

Laulan ja soitan silloin tällöin Unto Monosen tangoa Satumaa, sillä pidän siitä. Mutta sen teen kotona tai kylässä, mutta en kirkossa tai kappeleissa, enkä niiden palveluksissa.

Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistus perehdytti ja yhä perehdyttää meitä paljon enemmän pitkään perinteeseen, jota on turhaan karsittu ja jopa poistettu jo 1700-luvun lopulla. Ne muutokset ovat köyhdyttäneet jumalanpalveluselämäämme todella paljon. Toteutettu uudistus toi paljon hengellisesti rikasta rukouksellista aineistoa vuosisatojenkin takaa. Meidän pitäisi muistaa, että reformaation eli uskonpuhdistuksen tavoitteena ja tarkoituksena oli palauttaa Kirkko oikeaan ja varsinaiseen apostoliseen uskoon sekä perinteeseen, ja poistaa vääriä rönsyjä, jotka liittyvät ahneuteen ja kasvavaan sekulaarisuuteen. Tämä maailma muuttuu äsken mainituista syistä meluisaksi ja rauhattomaksi. Siinä unohtuu se, että Kristus Jeesus on meidän todellisin rauhamme. Kuten mainion virsikirjamme (1986) virsi muistuttaa, niin rauha ei saavu jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan. Unto Mononen ei varmaankaan tehnyt tangoaan virreksi tai rukoukseksi. Mutta virsikirjamme virret ovat soivia rukouksia. Satumaan sinänsä kaunista tekstiä ei voi pitää kristillisenä rukouksena, jos varsinkaan Mononen ei sellaista ajatusta päässään tai varsinkaan sydämessään pitänyt. Jumalanpalveluksessa voi varmasti jopa viihtyä, vaikka sinne ei viihdettä kannettaisikaan. Kirkko on armon sali ja rukouksen huone. Usein mietin, pitääkö virren imperfektissä oleva sana paikkansa: Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen. Kristillinen kasvatus on rapautunut hurjasti kodeissa ja kouluissa. Rippikouluun tullessaan nuoret eivät useinkaan tiedä edes sitä onko luterilaisella kansankirkolla kaksi vai seitsemän sakramenttia. Jumalanpalveluselämään osallistuminen jo nuoresta pitäen auttaisi ymmärtämään paljon enemmän, miksi meillä on kirkkorakennukset ja jumalanpalveluselämä, jonka osana ovat sunnuntain palvelukset, kirkon pyhät toimitukset kasteineen ja kaikkine eri elämänkaaren vaiheisiin liittyvine toimituksineen. Kuvaavaa on että seurakunnissa soivat nykyään luultavasti eniten taloustoimiston numerot. Ei siinä sinänsä mitään ongelmaa tai väärää ole, mutta yhteys hengellisen työn ammattilaisiin voisi olla myös enemmän mahdollista. En tällä kirjoituksella asetu sinänsä tanssia tai viihdettä vastaan. Kulutan sitä itsekin. Toki myönnän, että maailmassamme on paljon paikallisia kulttuurisia eroja. Kaukoidässä tunnetaan sikäläisen luterilaisen kirkon piirissä liturginen tanssi. Lienee sitä nähty ja koettu Suomessakin, mutta tällaisen toiminnan tulee perustua syvään harkintaan ja pohdintaan sekä ennen kaikkea yhteisen ymmärryksen hakemiseen rukouksellisesti. Toisaalta tunnen, että termiä "sanan kirkko" on tulkittu liiankin yksioikoisesti. Se taitanee merkitä ainoastaan papin saarnaa. Joskus puolestaan mietin, miksi Jumalan sanan lukeminen ei voisi ainakin tietyissä tilanteissa riittää. Varsinkin pitkäperjantaina tällainen ajatus tulee vuosittain eteen. Sanan kirkko voi olla myös soiva kirkko. Se voi olla kuvia käyttävä kirkko. Onhan hiljaisuuden liike palauttanut rukouskuvat eli ikonit luterilaisenkin kristityn tietoisuuteen. Ikoni on kuin Jeesus Kristus itse, kukapa omistaisi, kenellä olisi yksinoikeus. Ihminen on kokonaisuus, jolla on järki, aistit ja tunteet. Jumalanpalveluselämän tapahtumat voivat parhaimmillaan koskettaa kokonaista ihmistä. Ei vain korvia, vaan silmiä ja sydäntä. Miksei myös nenää ja sormenpäitä. Jonkun mielestä alan nyt viimeistään rönsyillä. Näin en tunne itse, vaan kaikkea on tarkasteltava elävän perinnön ja ennen kaikkea Elävän Sanan valossa. Luterilaisuus on kovaa vauhtia muuttumassa järkiuskonnoksi, jossa apostolinen uskontunnustus tehdään tyhjäksi. Eikö uskontunnustus ole rukousta: minä uskon, auta minua epäuskossani. Nykyaika antaa elävän todistuksen siitä, että meillä kristityillä on aarre todellakin saviastioissa. Sen verran usein mukana on astianmakua. Jokaisen diakonin, papin ja piispan, jokaisen kristityn tulisi muistaa, että Kristuksen tulee kasvaa ja ihmisen pienetä. Olla Kristus lähimmäiselle ei tarkoita, että mukaudumme kaikessa tämän maailman menoon. Kirkko elää ja toimii maailmassa, mutta ei maailmasta. Adventin virsi sanoo sen laittamattomasti: Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa. Jumalanpalvelus ei ole mitään, jos sitä ympäröivän elämän äänet eivät sinne kantaudu. Mutta kantakaamme tuo kaikki sydämissämme, rukouspyynnöissämme, virsissämme elävän, läsnä olevan Jumalan eteen. Kun Raamattu toteaa, että Jumala on rakkaus, viimeistään siinä kohden pitäisi ihmisen tajuta, ettei rakkaus ole vain seksiä, hetken hekumallista nautintoa, itsekeskeisyyden kaunista toteuttamista. Lopuksi: Kirkko elää yhä enemmän ja eri tavoin mediassa, mutta ei mediasta kuten ei maailmastakaan.

Arto Penttinen, Maaningan seurakunnan kirkkoherra, käytännöllisen teologian maisteri

Taize-rukous

Jumalan rakastavuuden henkäys, Pyhä Henki, antaessamme sinuun luottamuksemme löydämme tämän yllättävän todellisuuden: Jumala ei koskaan luo meihin pelkoa. Jumala voi ainoastaan antaa rakkautensa.  (Suomensin tämän rukouksen 15.10.2007 englanninkielestä)

Jumala. Sinä rakastat meitä. Tee meidät Marian, apostoleiden ja kaikkien pyhien Kristuksen todistajien jalanjäljissä kykeneväisiksi olemaan rauhan ja ilon kantajia kaikille meitä ympäröiville ihmisille. (Suomensin 5.11.2007 englannista)

Pyhä Henki, kun kirkkaus näyttäisi katoavan, niin Sinun läsnäolosi säilyy meissä. Niinpä me voimme kulkea eteenpäin tänään – ja aina – Kristusta kuunnellen. (27.11.2007)

Jeesus, sinä olet meidän rauhamme. Pyhän Hengen kautta sinä tulet aina meidän luoksemme. Me saatamme tuntea, että rukouksemme voi olla köyhää, mutta sinä rukoilet meissä myös sydämiemme hiljaisuudessa. (8.3.2008)

Pyhä Henki, mahdollista meidät kääntymään sinua kohti jokaisena hetkenä. Me unohdamme kovin usein sen, että sinä vaellat meissä, että sinä rukoilet meissä, ja että sinä rakastat meissä. Sinun läsnäolosi meissä on luottamus ja jatkuva anteeksiantamus. (23.4.2008)

Jeesus, meidän rauhamme. Silloinkin kun emme tiedä kuinka tulisi rukoilla, me muistamme sinun sanasi: "Minä lähetän teille Pyhän Hengen. Hän tulee olemaan tuki ja lohduttaja. Hän on aina teidän kanssanne." (16.6.2008, käänsin vapaasti englannin kielestä)

Kristus Jeesus, sinä kannoit ristin. Silloin kun sinua herjattiin ja kohdeltiin väärin, sinä et uhkaillut, vaan annoit anteeksi. Yrittäessämme seurata sinua me myös tahdomme tietää, kuinka antaa anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen. (2.9.2008 käänsin vapaasti englannin kielestä)

Kristus Jeesus. Pyhän Hengen kautta sinä tulet luoksemme aina. Sielumme syvyyksissä elää sinun ihmeellinen läsnäolosi. Meidän rukouksemme voi olla kovin köyhää, mutta Sinä, Kristus, rukoilet meissä. (Käännetty 16.12.2008)

 

 

 

Kuulkaamme Hengessä ja Totuudessa Kristuksen tärkeät sanat (IMPROPERIAT)

Moitteiden raamatullisena lähtökohtana on Miika 6: 3-8.

Moitteet voidaan lukea tai laulaa. Seurakunnan kertosäe virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä nro 758.

E Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan?

     Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä pelastin sinut Egyptin maasta,

     mutta sinä olet pystyttänyt ristin Vapahtajallesi.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä johdatin sinut autiomaan läpi,

     minä ravitsin sinua.

     Minä vein sinut hedelmälliseen maahan,

     mutta sinä olet pystyttänyt ristin Vapahtajallesi.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Mitä muuta minun olisi pitänyt tehdä sinulle,

     mitä en olisi tehnyt?

     Minä istutin sinut kuin jalon viinipuun,

     mutta sinusta on tullut katkera minua kohtaan.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä avasin meren sinun eteesi,

     mutta sinä puhkaisit keihäällä minun kylkeni.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä annoin sinun juoda kalliosta vettä,

     mutta sinä juotit minulle sappea ja etikkaa.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä annoin sinun käteesi kuninkaanvaltikan,

     mutta sinä panit päähäni orjantappurakruunun.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Minä korotin sinut suuruuteen ja kunniaan,

     mutta sinä korotit minut ristille pilkattavaksi.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Ikuisella rakkaudella minä olen rakastanut sinua,

     mutta sinä olet pystyttänyt ristin Vapahtajallesi.

S  Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon,

     armahda meitä.

E  Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan?

     Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle.

 Näitä moitteita olen laulanut Maaningan kirkossa pitkäperjantaina joinakin vuosina.

In hoc signo vinces eli tässä merkissä voitat

Luterilaisessa kirkossa ei monen mielestä puhuta tarpeeksi Pyhästä Hengestä. Ehkä asia on näin. Taannoinen jumalanpalvelusuudistus teki yhden tärkeän muutoksen. Ennen uudistusta nimettiin kirkkovuoden pisimmän kauden pyhäpäivät Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän mukaan. Silloin puhuttiin myös kirkkovuoden juhlattomasta kaudesta. No, eihän se nyt aivan juhlatonta ollut. Onhan jokainen sunnuntai Herran päivä ja pieni pääsiäinen. Uudistuksen jälkeen kirkkovuoden jälkipuoliskon pyhien laskenta aloitetaan helluntaista. Kirkkovuoden suurin jakso onkin Pyhän Hengen aikaa ja seurakunnan aikaa. Kristus ei ole näkyvänä seurakuntansa keskellä, vaan sanan ja sakramenttien kautta Pyhän Hengen voimassa. Seurakunnan ajassa korostuu inhimillinen vastuu Jumalan antamasta tehtävästä: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

Seurakunnan aika eli Pyhän Hengen aika korostaa sitä, että Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Jumalalla ei ole muita jalkoja kuin meidän jalkamme. Seurakunnan kollektiivinen muisti on tallentanut kestävästi sen, mitä Jeesus teki ja sanoi. Jeesus meni sinne, minne tämänkään päivän hurskaat eivät edes päätään käännä. Jeesus kosketti sairaita ja syntisiä. Jeesus, joka on läsnä jokaisen uskovan sydämessä Pyhän Hengen voimassa. Tämä Jeesus sanoo: "Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani." Eroa muuten on sillä, sanoiko Jeesus vai sanooko Jeesus! Jeesus sanoo! Me emme muistele menneitä, kun kuuntelemme raamatunlukua, vaan me kuulemme Kristuksen, elävän Jumalan äänen. Jeesus ei puhunut vain ensimmäisille seuraajilleen, vaan hän puhuu meillekin Pyhän Hengen voimassa. Psalmien kirjasta löytyy oivallinen rukous jokaiselle meistä: "Herra, avaa minun huuleni, niin minä julistan sinun kunniaasi". Tämä rukous on sydämeni huulilla kun nousen saarnastuoliin. Jokaiseen aamuunkin se sopii ensimmäiseksi rukoukseksi.

Mutta tiedän vielä paremman tavan aloittaa ja päättää kristityn päivä. Siunaa itsesi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä silloin rukoilet, että Jumala siunaisi ajatuksesi, tunteesi ja tekosi. Näin voisivat tosin alkaa myös radion aamu- ja iltahartaudet. Joskus niitä ei erota muista pakinoista muuten kuin loppumusiikin avulla, eikä välttämättä silloinkaan. Minua ilahdutti suunnattomasti kerran se, kun seurakuntapiirin maallikkovetäjä aloitti kokoontumisen trinitaarisesti. Eipä ole epäselvyyttä siitä, missä merkeissä kokoonnutaan. Siis hyvissä merkeissä, sillä meidän kanssamme on Jumala. Tätähän Jeesus meille uskoville merkitsee. Hän, joka rukouksissa puhuu kanssamme. Jeesus kävi, kuten tunnettua, tapansa mukaan synagogan jumalanpalveluksissa. Kauas olemme suistuneet näistä Jeesuksen askelista. Eipä mieleen muistu nykykristityllä sekään, mitä Jeesus sanoi kadunkulmissa toimivista hartaudenharjoittajista. Eihän rukous ole ensisijaisesti mikään toimitus tai velvollisuus, vaan se on hengittämistä ja siten elonmerkki, paremmin sanoen elämää. Rukous on yhtä luonnollista ja elintärkeää kuin hengittäminen. Emme saisi tehdä siitä suoritusta, jonka määriä sitten esittelemme kanssaihmisille tai Jumalalle. Eihän hengittämisellä ole ääriä tai määriä!

Niin kuin kukaan ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voi sanoa "Jeesus on Herra", niin ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voida puhua rukouksestakaan. Rukous on ihmisen reaktiota koettuun avuntarpeeseen, onneen ja menestykseen, mutta joka tapauksessa erityisesti Jumalan aktioon, siihen että hän on antanut meille Henkensä, meille Kristukseen kastetuille. Yhtä vähän kuin kukaan voi "pumpata" itsestään uskoa esiin, yhtä vähän kukaan voi synnyttää itseään rukoukseen. Jos rukous on suoritusta, voimme erehtyä lähes saman tien luulemaan rukousta kaupankäynniksi ihmisen ja Jumalan välillä. Unohdamme sen, että Jumala on ihmistä suurempi, ja että hän on jotain aivan muuta kuin käsityksemme hänestä. (ganz anderes)

Kaupankäynnistä tuli mieleeni veljeni ammoiset soittotunnit. Aloimme käydä tunneilla samaan aikaan. Veljeni motivaatio loppui vähitellen. Lopun alkua oli varmasti se, että vanhempiemme piti maksaa veljelleni, että hän lähtee tunneille. Voiko näin käydä uskonelämässä? Jos siltä tuntuu, muista, että sinussa on Henki, joka synnyttää jokaisen todellisen rukouksen:

"Rakkaus, opeta minua, hengähdä minussa, Vihanta Henki, että minusta kumpuaisi puhdasta vettä, että huokaus kohti hyviä tekoja saisi kyyneleet virtaamaan ja suloinen tuoksu tulvahtaisi pyhästä työstä. Päivällä tahdon harjoittaa tyyneyden hyvettä ja yöllä voidella kaikki kivut." (Hildegard Bingeniläinen)

Keitä te ootte te pienet poijat (ja tytöt), kun en mä tunne teitä...

 

Olin äskettäin erään kurssin ensimmäisellä jaksolla. Kurssin tärkeänä aiheena on hengellinen matkakumppanuus. Yhdessä ihastelimme sitä, miten helppoa oli tulla yhteen erilaisista taustoista ja tilanteista. Varmasti joukossa oli erilaisia kytköksiä herätysliikkeisiimme. Keskustelu oli alusta alkaen luottamuksellisen ilmapiirin keskellä avaraa ja vapautunutta. Olimme sisaria ja veljiä Kristuksessa, emmekä vain diakoniatyöntekijöitä ja pappeja, joista ensin mainittuja oli suurin osa. Kuten asiaan kuuluu, kurssin puitteet olivat erinomaiset. Majoitustilat olivat siistit ja ruoka oli mahdottoman hyvää, kuten tällaisissa paikoissa on aina. Emännille iso kiitos!

Kolmantena päivänä tuntui, että täällä on oltu jo pitempään, niin tutuilta kaikki alkoivat jo tuntua. Minäkin yllätin itseni avaamalla suuni, vaikka yleensä kuuntelen hiljaa, mitä muut sanovat. Kun vähän tietää, niin ainakin sen, kuinka vähän tietää. Ne, jotka eivät mitään tiedä, tuntuvat aina tietävän kaiken. Tämä pätee niin asioihin kuin ihmisiin, joita usein naapureiksi kutsutaan.

 

Kolmas päivä oli viimeinen ja päättyi lounaaseen. Kun olimme syöneet, tuli toinen kurssin ohjaajista luokseni ja kysyi, voisinko lausua ryhmän kiitokset henkilökunnalle, isännille ja emännille. Sanoin, että kyllähän minä sen voin tehdä. Lopuksi laulettaisiin "Paljon kiitoksia..." Itselleni tuttuun tapaan aloitin sanoen "sisaret ja veljet". Siinä vaiheessa ryhmäni naureskeli takanani, sillä minun olisi varmaankin pitänyt sanoa "arvoisa johtaja, hyvät emännät ja muu henkilökunta, jotka olette palvelleet meitä". Tarkoitukseni oli kuitenkin kurssin hengen mukaisesti lausua "sisaret ja veljet Kristuksessa, tahdon lämpimästi kiittää kaikesta vieraanvaraisuudestanne..." Itse en osannut ajatella näin, että ensin sisaret ja veljet (siis me kurssilaiset) ja sitten henkilökunta isäntineen ja emäntineen. Eihän hengellinen matkakumppanuus rajoitu vain johonkin kurssiin tai vain tuttujen pariin. Kristuksessa ne vieraammatkin ovat tuttuja, eikö sen näin pitäisi olla.

Jumalanpalveluselämä tapahtuu kirkkovuodessa

Läntisessä kristillisyydessä on juuri alkanut uusi kirkkovuosi. Kirkkovuosi on aivan erilainen asia kuin kalenterivuosi. Kun uusi vuosi 2009 pian alkaa, astumme uuteen tuntemattomaan. Emme tiedä mitään edes huomisesta. Toki suunnitelmia on kohti tulevaisuutta ja myös epävarmuutta ja sekä epätietoisuutta. Tässä on se suuri ero kirkkovuoteen nähden. Kirkkovuodesta tiedämme oikeastaan kaiken mitä tulee tapahtumaan. Ja se onkin tärkeää. Kirkkovuosi sisältää pähkinänkuoressa Jeesuksen elämän. Adventtiaika kertoo pitkästä odotuksesta, joka eli juutalaisuudessa. Tätä odotusta voidaan oikeastaan kuvata sillä selityksellä, minkä Raamattu antaa ”aamenesta”: ”Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi.” (2. Kor. 1:19–20) Messiasodotus nousi Jumalan lupauksista, jotka tulivat profeettojen, Jumalan miesten, suusta.

Jouluaatosta on tullut suomalaisen kristikansan joulu. Menemme Jeesuksen synttäreille siis etuajoissa. Tiedätkö toista sankaria, jonka juhliin mentäisiin joka vuosi ennen aikojaan. Jouluaaton teemana kun on ”Lupaukset täyttyvät”. Ihminen voi todeta, että helpompi on luvata kuin täyttää. Siinähän me eroamme todellisesta Jumalasta. Me unohdamme usein sen, mitä olemme luvanneet. Jumala ei koskaan.

Joulun juhla-aika alkaa Jeesuksen syntymäjuhlasta. Pian siirrytään Jeesuksen lapsuuden kautta hänen pelastavaan työhönsä. Kirkkovuosi päättyy Kristuksen toisen tulemisen odottamiseen. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksella, että Herra saapuisi keskellemme.

Adventti kertoo myös kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyydestä. Laulamme ”Hoosianna! tervehtien todellista auttajaamme ja pelastajaamme. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi kuvaa palmusunnuntain tapahtumia. Ensimmäinen adventti johtaa meidät suoraan kirkkovuoden keskukseen, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Yksi rakkaimmista joululauluistani on tämä: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä. Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.” Joulu on meidän Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Tätä joulua ei kukaan voi kantaa ostoskasseissa. Tämä joulu ei ole se mainosten kultainen joulu.

Kirkkovuodesta tiedämme jo sen alkaessa (periaatteessa) kaiken, mutta sen toistaminen on todella tärkeää. Kirkkovuodessa elää raamatullinen todellisuus, joka on meille kaikille hyvin haasteellinen todellisuus. Luterilaisuuskin nimittäin alkaa muuttua vähitellen järkiuskoksi tai aivouskoksi. Voimme tällaisen uskon mukaan hyväksyä vain sen, mikä mahtuu järkeemme. Miksi me sitten hyväksymme varmasti omasta elämästämmekin paljon sellaista, mille ei löydy järkeenkäypää selitystä? Kirkkovuodessa meitä auttavat kolme tekstivuosikertaa. Arvostan kirkkovuottamme hyvin paljon, sillä me saarnaamme sitä evankeliumia, mikä kuuluu kuhunkin pyhäpäivään. Emme saarnaa useinkaan siis siitä, mikä tuntuu itsestämme hyvältä. Evankeliumit haastavat myös saarnaajan oman elämän. Kun nousen saarnastuoliin, saarnaan myös itselleni. Siksi minun on toisinaan vaikea nousta saarnastuoliin, toisen yläpuolelle. Kun polvistun ennen saarnaa, rukoilen, että Herra avaisi minun huuleni, niin että minun suuni julistaisi hänen kunniaansa. Kun saarnan jälkeen polvistun, noudatan Herramme kehotusta: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'” (Luuk. 17:9–10) Hoosianna-hymni on ortodoksisen kristityn mielessä varsin myöhäinen perinne. Keskustelu idän kirkon esipaimenen kanssa rohkaisi minua valitsemaan virren 1 myös palmusunnuntaina laulettavaksi. Eikö muuten ole omituista, miten harvoin Hoosianna silloin kuullaan, vaikka evankeliumitekstit puhuvat samoista tapahtumista?

   

 

 

TULOSTA TÄMÄ SIVU!