Minä olen
syntynyt Pieksämäellä marraskuussa vuonna 1967. Olen asunut lapsuuteni ja suurimman osan nuoruudestani Kontiopuistossa. Äitini nimi on Kerttu ja hän asuu nykyisin Pieksämäen keskustassa. Isäni Kauko kuoli tammikuussa 1997. Minulla on yksi veli, Juha, ja hän asuu nykyisin Hämeenlinnassa.
Aloitin koulutaipaleen Kontiopuiston ala-asteella, jossa ensimmäinen opettajani oli Eeva Siikanen. Hän huomasi ensimmäisenä minun ja veljeni musiikilliset lahjat ja ostatti vanhemmillamme pianon, joka nykyään on täällä Maaningalla. Rippikoulun pappina vuonna 1982 oli Jouko Kotisalo, joka vaikutti itse asiassa ratkaisevasti siihen, mitä minusta tuli. Hän lahjoitti minulle ensimmäiset urkunuottini, J. S. Bachin Acht Kleine Preluden und Fugen eli Kahdeksan Pientä Preludia ja Fuugaa. Urkumusiikkia rakastan kuunnellen ja välillä urkupenkille asettuen.
Ylioppilaaksi kirjoitin Pieksämäen Lukiosta keväällä 1986. Yo-todistuksessa oli neljä ÄMMÄÄ. Helsingin Yliopiston Teologisessa tiedekunnassa aloitin opiskelut seuraavana syksynä. Opiskelin kuusi vuotta pääaineenani käytännöllinen teologia. Graduni tein jumalanpalveluskeskustelusta kahden jumalanpalvelusuudistuksen välillä vuosina 1886-1913. Aihe valinta johtui apul. prof. Esko Koskenvesasta ja omasta kiinnostuksestani jumalanpalveluselämään. Aihe ja runsas materiaali vetivät mukanaan niin, että sivuja tuli loppukiireessä yli 200.
Kirkon virkaan suuntautuminen sujui vauhdikkaasti siten, että 25.5.1992 sain teologian kandidaatin todistuksen. 26.5.1992 oli julkinen tutkinto Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulissa. Helatorstaina 28.5.1992 Kuopio hiippakunnan piispa TT Matti Sihvonen avustajineen vihki minun Pyhän Hengen virkaan eli papiksi.
Ensimmäinen virkapaikkani oli Iisalmen seurakunnassa. Toimin kappalaisen viransijaisena. 7.1.1993 astuin armeijan harmaisiin Kontiorannassa Pohjois-Karjalan Prikaatissa. 2.12.1993 koitti kotiutuminen. Aivan joulukuun lopussa aloitin lyhyen pestin Pielaveden seurakunnassa kappalaisen Teuvo Rönkön viransijaisena. 5.2.1994 aloitin työt Vieremän seurakunnassa edelleen kappalaisen Jukka Koivusalon viransijaisena. 8.5.1995 alkoi sitten tähänastisista pisin pesti täällä Maaningalla. Hiukan yli kymmenen vuotta toimin seurakuntapastorina ja keväästä 2006 olen toiminut kirkkoherran virassa. Pappeudessa olen siis yhä pastori, mutta seurakunnassa kirkkoherra. Kesäkuusta 2013 lähtien olen toiminut Pielaveden seurakunnan kirkkoherran virassa. Syyskuussa muutin Pielaveden Säviällä sijaitsevaan Virtasaareen. Tilani virallinen nimi on SAVO!!!
Musiikki on siis ollut tärkeä osa elämääni aina. Pieksämäellä lauloin kanttori Raimo Lapin johtamassa nuorten kuorossa. Pianotunneilla kävin yksityisesti opettajinani Aksel Liukkonen, Kyllikki Joula, Leea Lähde ja Aili Ritala. Maaningan aikana kanttori Kaisa Kautto ilmoitti minut koelauluun ja niin olin kaksi lukuvuotta pedioppilaana ja sinä aikana minua opettivat Annastiina Tahkola ja Tero Niemi. Maaningalla usein kanttorin sijaisena toimiva Rauni Komulainen, elävillä muusikon lahjoilla siunattu immeinen, usutti minut kuopiolaiseen Puijon Kamarikuoroon. Tuossa Jorma Hannikaisen johtamassa mainiossa kuorossa olin mukana laulamassa esimerkiksi Maurice Duruflen ja Wolfgang Amadeus Mozartin Requiemia. Nyt en ehdi enää harjoitella tai käydä harjoituksissa. Mutta musiikkia rakastan niin kauan kuin elän ja toivottavasti iankaikkisuudessakin.
Tervehtien,
pastori, Maaningan kirkkoherra
Herr, lehre doch mich, daß ein Ende mit mir haben muß, und mein Leben ein Ziel hat, und ich davon muß. Päivieni määrä ei siis ole sama kuin elämäni päämäärä, josta lähtien minun ja jokaisen kristityn tulee elää.
Muutamia ajatuksia nykyisestä palvelutehtävästäni:
Pastori Arto Penttinen, Maaninka
Seurakuntatyön johtamisen tutkinto (2003):
Johtajuus työyhteisössä
Johtajuudella on suuri merkitys työyhteisössä. Merkityksen luonne ei kuitenkaan ole itsestään selvä. Esimerkiksi seurakunnan kirkkoherra voi vetäytyä kirkkoneuvoston yksimielisten päätösten taakse ja suojaan, vaikka hänellä on esittelijänä merkittävä vastuu päätöksentekoprosessissa. Kirkkoneuvoston jäsen voi sanoa hyvää tarkoittaen, että työntekijöiden ääntä on kuunneltava, kun paikalla kaikista työntekijöistä ovat kirkkoherra puheenjohtajana ja talouspäällikkö sihteerinä. Johtajuudelle on hyödyksi se, että johtaja ajattelee, onko hän hoitamassa omia vai yhteisiä asioitaan. Kirkon virka on ennen muuta palvelutehtävä. Johtajan on toki tunnettava tehtävänsä omakseen, ja hyväksyttävä tehtävään kuuluva vastuu. Vastuun perimmäinen luonto ei ole olla taakka. Vain vastuunsa hyväksymällä ja tunnustamalla ihminen voi iloita vapaudesta. Kristitty on kutsuttu ja vapautettu palvelemaan ja rakastamaan lähimmäisiään.
Yhteys erilaisten ihmisten yhteisössä
Johtajan paikka on työyhteisön edessä, mutta myös takana. Työyhteisön kaikki jäsenet ovat erilaisia. Hyödyllistä olisi siis etsiä yhteyttä erilaisuudessa. Työyhteisön resurssien kartoitusta ja hyödyntämistä johtamisessa merkitsee erilaisuuden etsiminen ja yhteen saattaminen. Johtajan oma myönteinen ja avoimen kiinnostunut suhtautuminen erilaisiin mielipiteisiin rohkaisee parhaiten muitakin omien mielipiteiden esittämiseen. Avoimuudessa kaivataan johtajan esimerkkiä. Johtajuudella on ensiarvoinen merkitys sille, miten turvalliseksi työyhteisön jäsenet kokevat ne tilanteet, joissa heidän tehtävänään on keskustella työstään ja siihen liittyvistä asioista kokemuksineen ja tunteineen. Tärkeä ehto avoimuudelle on, että sillä pyritään työasioiden parempaan ymmärtämiseen. Ristiriitojen selventäminen merkitsee johtamisessa lähestymistapaa, jossa rohkeasti ja avoimesti pyritään ongelman tarkentamiseen ja ratkaisuun ammatillisesta näkökulmasta. Avoimuus ei merkitse hyökkäystä kenenkään henkilöä kohtaan, vaan sitä, että kytkentä työyhteisön (ja seurakunnan) tavoitteisiin tulee selkeästi esille ja tarkasteltavaan asiaan syntyy ammatillista etäisyyttä ja sen subjektiivinen merkitys luultavasti vähenee. Eri tavoin ajattelevien vuorovaikutus lisää keskinäistä ymmärtämystä. Ja sen soisin kasvavan. Onhan kai meillä kaikilla ymmärrystä etsivä usko elämämme voimana. Siten sanontaa "uskon, jotta ymmärtäisin" voisi varmastikin ajatella myös muodossa "elän, jotta ymmärtäisin". Johtajalla on keskeinen osuus ryhmäidentiteetin kehittämisessä ja ylläpitämisessä. On kysyttävä, onko työntekijöillä olemassa työyhteisö, vai onko heillä vain työpaikka. Toimiva ja hengittävä työyhteisö voi olla yksittäisen työntekijän voimavarana ja motivaation lähteenä. Ryhmäidentiteetin tärkeänä osana on samastuminen johtajaan. Johtaja, joka eri syistä ei kykene toimimaan samastumisen kohteena, ei myöskään kykene hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla ryhmäänsä. Johtajan on kyettävä olemaan kasvokkain työntekijöiden - työtovereitten - kanssa. Kiireetön keskustelu ja asioiden hautominen ei välttämättä ole työajan haaskaamista. Oikeakin päätös voidaan synnyttää huonolla tavalla. Taustalla voi olla johtajan kyvyttömyys sietää ristiriitaisten mielipiteiden esillä oloa riittävän pitkään. Kiireen taustalla voi olla myös halu ajaa omat näkemykset nopeasti lävitse. Tärkeä päätöksentekoprosessi on eräänlainen surutapahtuma, jossa yksityinen ryhmän jäsen luopuu hänelle merkityksellisestä mielikuvasta. Aktiivinen luopuminen johtaa uusiin mielikuviin. Päätöksentekoprosessissa tämä merkitsee sitoutumista yleiseen päätökseen. Suotuisissa olosuhteissa johtaja voi seisoa työyhteisönsä takana ja samalla saada tukea johtamaltaan työyhteisöltä.
Kunnossa kaiken ikää
Kuten työyhteisön jäsenten, myös johtajan on tietoisesti pidettävä huolta itsestään, fyysisestä ja psyykkisestä kunnostaan ja jaksamisestaan niin työpaikalla kuin perheessä. Olot kotona ja työpaikalla heijastuvat puolin ja toisin. Heijastuksen ei tarvitse olla negatiivista. Kun itsestä pidetään huolta, ei kotioloja tarvitse raahata töihin, eikä töitä tarvitse tuoda kotiin. Asiat löytävät oman paikkansa vain luonnollisesti, ei pakon alla. Samalla niin työntekijä kuin johtajakin säilyttää kasvonsa samanlaisina joka suuntaan.
Näemmekö metsän puilta
Tärkeänä osana johtajuuden käytännön toteutumista näkisin kehityskeskustelut, joita käydään työntekijöiden kanssa. Työyhteisössä, jossa on monia eri työaloja, kuten seurakunnassa, voidaan moninaisuudessakin nähdä yhteinen suunta. Mainittuihin keskusteluihin kuuluu suunnitelmallisuus. Toki työstä keskustellaan päivittäisissä kohtaamisissa, mutta tarvitaan myös syvällisempää keskustelua. On myös huolehdittava, että näistä keskusteluista ei yksikään työntekijä unohdu. Tosiasia lienee valitettavasti, että se mikä ei ole silmissä, on poissa mielestäkin. Tällainen vaara on seurakunnissa niiden kokoon katsomatta. Keskusteluilla johtaja voi positiivisella tavalla sitouttaa työntekijöitään työhönsä. Johtajuudessa on kannettava huolta työyhteisön ilmapiirin ja erilaisten menettely-, hallinto- ja käsittelytapojen kannustavuudesta. Työyhteisölle on annettava myös aito ja todellisuutta vastaava kuva erilaisista realiteeteista, esimerkiksi lähivuosien talousnäkymistä. Vaikka niin kauan onkin toivoa kuin on elämää, on johtajuudessa erityisesti varottava herättämästä turhia toiveita ja tietenkin myös tarpeettomia uhkakuvia.
Oppia elämää varten?
Työyhteisön jäsenten koulutus olisi nähtävä välttämättömänä. Johtajan vastuulla on luoda positiivista ilmapiiriä koulutusta kohtaan. Hänen tulee myös itse hakeutua koulutukseen. Työyhteisö ei ole kaikennielevä rahareikä, vaan tuiki tarpeellinen, ammattitaitoinen resurssi, jota juuri koulutuksen kautta voidaan hyödyntää järkevästi perustehtävää palvellen.
Pieni soittonäyte