Olenko kristitty?

 

Sanan "kristitty" alku on oikeastaan erityinen. Monia satoja vuosia sitten "kristitty" oli haukkumasana. Sitä se tässä maailmassa joillakin tahoilla vieläkin on. Mutta minulle se on ihana sana, sillä tämä sanamme "kristitty" perustuu pyhään nimeen Kristus eli Messias eli suomeksi "Voideltu" ja myös sanaan risti. Molemmat sanat viittaavat ennen kaikkea Jeesukseen, jonka tähden olen kristitty, sillä uskon lujasti häneen, joka on tosi ihminen ja tosi Jumala. Hän syntyi ihmiseksi pelastuksemme tähden. Hän kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Hänen pyhä ylösnousemuksensa on anteeksiantamuksen lähde ja sen osoituksena Kristus Jeesus sanoo: Rauha teille! 

Jos koemme, että uskomme on heikkoa, niin silti olemme kristittyjä ja elämme Jumalan, rakkaan taivaallisen Isämme kämmenellä. Usko on Jumalan antama aarre, joka elää meissä eli varsinaisissa saviastioissa. Jumalan teko on se, että me uskomme. Pyhän Hengen työtä kaikki usko on kastetuissa. Kun tunnustamme uskomme, niin samalla rukoilemme Herraa: Auta meitä epäuskossamme. Käsityksemme Jumalasta eivät ole sama asia kuin itse Pyhä Jumala. Muistakaamme ja ymmärtäkäämme, että heikossa ja vähäisessä uskossakin on läsnä koko pelastuksemme täyteys. Mistähän me voisimme tietää, onko meissä paljon uskoa. Eihän uskon kohde ole usko, vaan Jeesus, joka on tie, totuus ja elämä.

Jos elämässä on edes jotain järjestystä niin sanonpa sinulle, että me kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut olemme ensisijaisesti kristittyjä ja sen jälkeen voimme kertoa olevamme luterilaisia, ortodokseja, katolilaisia, anglikaaneja tai mihin tunnustuskuntaan sitten kuulummekaan. Kaikille meille on tärkeää, että jos olemme kristittyjä nimeltä, niin pyhä Jumala tekisi meistä sellaisia myös todellisesti: Tee, Herra, työsi ja täytä se itse... 

Mikä meitä kristittyjä voisi yhdistää? No, ainakin ensimmäiset tuhat vuotta. Meitä yhdistää myös inhimillisyys, hyvä ja paha, yhteiset juuret, usko Pyhään Kolminaisuuteen, anteeksipyytäminen ja -antaminen, huumori. Tätä luetteloa voit sinäkin jatkaa mielessäsi.

Ikonoklasmin harhaoppi

Ikonoklasmin eli kuvakiellon, ikoninen riistämisen harhaoppi oli vaikeaa aikaa: ikoneja tuhottiin ja hävisi ennen seitsemättä ekumeenista kirkolliskokousta vuonna 787, jolloin ikonien kunnioittaminen säädettiin kaikkia kristittyjä sitovissa kanoneissa ja yleisen (katolisen) kirkon uskonopin mukaiseksi. Luterilainen kirkko ei ole milloinkaan kumonnut vuoden 787 päätöstä, mutta siitä huolimatta:

Ikonoklasmi ei - surullista kyllä - päättynyt tuohon yleisen kirkolliskokouksen päätökseen, vaan myöhemminkin on sitten esiintynyt tuota samaa kuvainraastajien harhaoppia. Esimerkiksi protestanttisen reformaation aikana esiintyi ikonoklasmia, minkä Martti Luther voimakkaasti tuomitsi ja siten myös hylkäsi. Äkkijyrkkien uudistajien seurauksena Suomessakin tuhottiin kirkkojen puuveistoksia ja kalkittiin eli päälle maalattiin uskonnollisia seinämaalauksia kuvakieltoon vedoten ja kirkolliskokouksen päätös (vuodelta 787) unohtaen.  

Jos saarna(ni) pitkästyttää, niin eikö olisi hyödyllistä, jos olisi jotain mihin silmänsä kiinnittää. Pelkät hirsiseinät eivät itsessään kovin kauan puhuttele. Ja eikös se ole Jeesus, jota kirvesmiehistä (tai rakentajista) tulee ensimmäisenä muistella ja ajatella!

Hiljaisuuden viljelyn (jonka tärkeä osa on muuten jokasunnuntainen messukin) on vähitellen tuonut meille ymmärrystä ikoneihinkin liittyviin kysymyksiin. Eivät ortodoksit väitteistä huolimatta palvo tai kumarra kuvia, vaan ikonin alkukuvaa eli esimerkiksi yhteistä Herraamme Kristusta. Niinpä olen kuullut sanottavan, että oikeastaan sinä et katso ikonia, vaan ikoni katsoo sinua. Jeesus Kristus on Jumalan rakkauden täydellisin kuva, siis ikoni. Sana ikoni merkitsee yksinkertaisesti kuvaa. Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän on tullut keskellemme, väisty huoli maallinen...

Pappeudesta

Olikohan maailma Jeesuksen elämän aikana jo valmis ja täydellinen? Oliko tuon aikainen maailma ilman puutteita? Ehkäpä Jeesus on täydellinen realisti! Ehkä näki maailmamme paremmin kuin kukaan. Ehkä hän kutsui ja lähetti miehiä apostoleiksi nähdessään, ettei maailma ole kerta kaikkiaan vielä tasa-arvoinen, vaan kylmästi patriarkaalinen. Pian se taisi unohtua, että Jumala loi ihmisen (naisen) kumppaniksi ja sillä tavoin todelliseksi avuksi. Kumppanuus on rinta rinnan kulkemista, niin ettemme ole vieraita ja muukalaisia, vaan Kristuksessa rakkaita. Ajatelkaamme muuten, miten kovia aikoja alkukirkko koki, vaikka apostolin virka oli vain miehillä. Ajattelen, että pappeus sinänsä on opillinen asia. Papin sukupuoli on sitten alemmalla tasolla eli se toteutuu käytännöllisenä asiana. Pappeus sinänsä ei ole suoranainen pelastusasia, vaan papin julistama evankeliumi ja jakamat sakramentit ovat pelastusasioita. Niitähän Kirkko pitää armon välineinä. Näin papin sukupuoli ei kerro mitään kirkon maallistumisesta tai Sanan polkemisesta, vaan sen toteutumisesta mitä taivaan Isä tavoitteli jo eräänä luomisen aamuna. Kyse on tulkinnoista, joita tekee jokainen Raamattuaan lukeva, vaikka kuinka rukoilisi. Jos asiat voidaan ratkaista yksittäisiä jakeita poimimalla, niin miksi tähän asiaan ei kuuluisi se kohta, jossa apostoli Paavali toteaa, ettei Kristuksessa ole orjaa tai vapaata, juutalaista tai kreikkalaista, miestä tai naista. Jos taas korostetaan katolista näkökulmaa, jonka mukaan Jeesuskin oli ennen kaikkea mies, niin miksi emme voisi ajatella kuitenkin, että Sana tuli lihaksi, Jeesus syntyi ihmiseksi. Siinäpä vasta ihminen! Eikö ihmisyys ole tärkeämpää kuin sukupuoli, joka on osa ihmisyyttä? Kukaanhan ei ole valinnut vanhempiaan, saati sukupuoltaan.

Arto Penttinen, Maaningan kirkkoherra  

 

Kristillisestä kasvatuksesta

Usein joudun pohdiskelemaan, vieläkö lapsia ja nuoria kasvatetaan. Luulen, että vastaus on myönteinen. Heidän perustarpeistaan huolehditaan. He saavat kunnollisen aterian - ainakin koulussa. He saavat jonkinlaisen määrän unta päivän mittaan. Mutta kuka lapsia ja nuoria kasvattaa, äiti, isä, isoisä, isoäiti, kerhotäti vai opettaja? Varmastikin kaikki yhdessä, mutta päävastuu on ensin mainituilla.

Hyvinvointiyhteiskunnassa olemme tottuneet kysymään, mitä yhteiskunnalla on meille annettavaa. Helposti unohtuu se, että yhteiskunta muodostuu lopulta meistä kaikista. Mitä me siis voimme antaa yhteiskunnalle? Kysymys kuulostaa komealle, mutta vastaus on yksinkertainen. Lapset ja nuoret, tulevaisuuden yhteiskunta, tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Ei vain toista eli rakkautta, vaan myös rajoja. Eikä vain vuorotellen, vaan yhtäaikaisesti. Rakkaus ilman rajoja on lässytystä ja pahimmillaan heitteillejättöä. Rajat ilman rakkautta ovat puolestaan pahimmillaan väkivaltaa. Raamattua käytetään sujuvasti lyömäaseena, mikä saa mieleni surulliseksi, mutta voi sen antaa myös puhua huomattavan lempeästi yhtään sanoman siitä kärsimättä: "Kaikki on minulle luvallista - mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12)

Lastenvirressä lauletaan, "kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen." Tämä lainaus virrestä muistuttaa, että kristillinen kasvatus, kuten muukaan kasvatus, ei ole kovin monimutkaista. Lapsen parhaasta huolehditaan, kun hänelle opetetaan tärkeät rukoukset, kuten ruokarukoukset ja iltarukoukset. Rukous on kuin hengittämistä, yhtä tärkeää ja luonnollista. Raamatusta käy ilmi sekin, että Jeesus kävi synagogan palveluksissa tapansa mukaan. Lienee sen tavan jo lapsesta oppinut. Ennen vanhaan saarnan pituudeksi määrättiin enintään yksi tunti. Nykyään kokonainen jumalanpalvelus saattaa mahtua yhteen tuntiin. Ja jos ei kokonaista tuntia jakseta olla, niin vuosikymmeniä sitten pohjoiskarjalainen kirkkoherra Tapani Nuutinen sävelsi nuotit Mirjami Lähteenkorvan runoon, jonka mukaan lapsi ja isänsä lähtivät kesken saarnan. Ei se siis ole synti ja häpeä. Mutta "minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", sanotaan vanhassa sananlaskussa. Jokainen jumalanpalvelus, joita on kuutisenkymmentä vuodessa, on Jumalan perheväen juhla. Parhaimmillaan jumalanpalveluksessa saamme kokea miten kaste kantaa ja kasvatus kannattaa. Jos lapsia ei ole kirkossa, niin onko seurakunnalla tulevaisuutta? Ehkäpä ei!

Perhekerhot ja vastaavat tapahtumat ovat monelle varmasti madaltaneet seurakunnan oven kynnystä. Samaa ovat vuosikymmenten ajan tehneet seurakuntien päiväkerhot. Parhaimmillaan niiden kantama siunaus on välittynyt lapsilta vanhemmilleen. Ruoka ei voi olla maistumatta paremmalle, jos se nautitaan kiitollisin mielin. Oikea tapa on siis siunata pöydän antimet, Jumalan lahjat, joiden saapuminen meikäläiseenkään ruokapöytään ei todella ole itsestäänselvyys.

Paikallisesta joululehdestä luin erään nuoren mielipiteen, jonka mukaan jopa joulukirkossa on tylsää. Yleinen havaintoni on, että vain harvoin varsinkaan nuoret ja heidän vanhempansa kirkkoon tullessaan ottavat hyllystä virsikirjan penkkiin mukaan. Yhtä usein se sitten avataan oikean virren kohdalta. Luterilaisuutta on kehuttu siitä, että seurakunta osallistuu aktiivisesti jumalanpalvelukseen, ollen jopa sen toimittaja eli subjekti. Virret ovat juuri tätä osallistumista. Mutta miten osallistua, jos ei osaa? Miten taas voisi osata, jos ei osallistu. Tällaisessa kehässä monen elämässä ollaan. Virsiä oppii parhaiten laulamalla ja missään niitä ei niin paljon lauleta kuin kirkossa joka viikko.  "Kirkko kerran vuodessa jouluna" -periaatteessa on toki jotain hyvää, mutta koko virsikirja ei tuossa noin tunnin kestävässä palveluksessa mitenkään ehdi tulla tutuksi, sillä virsiä on nykyään jo yli 632, puhumattakaan Jumalan pelastavan läsnäolon eli jumalanpalveluksen ajattomasta rikkaudesta.

                                                                                       Uudenvuodenaattona 2007

Arto Penttinen

pastori, Maaningan kirkkoherra

 

Synnintunto on portti pelastuksen tielle

Usein kuulemme väitteen, että kaikki pääsevät taivaaseen. Se ei kuitenkaan perustu Raamattuun, vaikka Jumalan tahto onkin, että kaikki pääsisivät taivaaseen, siis pelastuisivat. Jumalalla kun on hyvä eli siis pelastava tahto meitä ihmisiä kohtaan. Pelastus ei kuitenkaan ole mikään inhimillinen automaatio. Jeesus sanoo selkeästi: "Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." Taivaaseen ei siis ole monta tietä, mutta Jeesuksen luo toki saattaa olla enemmän teitä kuin ymmärrämme. Meidän kaikkien kristittyjen kun tulisi olla Kristus lähimmäiselle, eli tosiasiassa tie Kristuksen luokse. Mitä Jeesus sitten teki? Hän armahti, nosti ja kantoi. Jeesus kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Hänen pyhä ylösnousemuksensa on kaiken todellisen anteeksiantamuksen lähde. Meidän pahat tekomme häntä haavoittivat ja yhä haavoittavat. Mutta me voimme olla niitä katuvia ryöväreitä, joille Mestari sanoo: "Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." Tätä lupausta ristillä kärsivä Jeesus ei sanonut toisella puolella olevalle rikolliselle, joka vain herjasi häntä.

Syntiä väheksytään. Joku sanoo tekevänsä kyllä vääriä tekoja, mutta ei silti syntiä. Pyhä Paavali, itsekin apostoli Jumalan täydellisestä armosta sanoo: "Kaikki ovat tehneet syntiä." Synnintuntoa tosimielessä ei ole niilläkään, jotka nostavat pilkkakirveen nimimerkin takaa lähimmäistään kohtaan. Samasta suusta kun ei Pyhän Kirjan mukaan voi tulla sekä kiitos että kirous. Parannusta voi tehdä vain omista synneistä. Mutta se onkin positiivinen mahdollisuus. Armon ihme on se, että se mikä on rikkoutunut, voi tulla ehyeksi. Kaikki virheet kun eivät varmasti ole katastrofaalisia, eikä toisaalta kaikkea pidä hengellistää. Raamatullinen synnintunto ei murenna elämän perustaa eikä vie vähiä voimavaroja, vaan päinvastoin. Se on siis kuin peilin edessä olemista: "Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä - älkää pettäkö itseänne. Se, joka kuulee sanan mutta ei tee sen mukaan, on kuin mies, joka kuvastimesta katselee omien kasvojensa piirteitä. Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on." (Jaak. 1:22-24) Tällaiselle ihmiselle saatetaan sanoa näin: "Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita?" (Room. 2:1-3)

Synnintunto edellyttää edes vähäistä uskoa ja siten Pyhän Hengen työtä. Katekismuksesta luemme: "Pyhä Henki on nimensä mukaisesti Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä. Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään." Synnintuntoa ei siis merkitse "syntinen olo", jota pidetään huumorina. Monethan viettävät "syntistä iltaa" siitä jo etukäteen ilmoittaen.

Kun sydämeen syntyy aito synnintunto, niin se vain auttaa elämää. Silloinhan voimme jokaisena päivänä kääntyä yhteisen Isämme kasvojen eteen ja pyytää häneltä syntejämme anteeksi. Vaikka tuntisimme itsemme silloin suureksi syntiseksi, melkeinpä itse saatanaksi, niin voimme sanoa: "Pyhä Isä, armahda minua ja anna kaikki syntini anteeksi, sillä sinun ainoa Poikasi kärsi ja kuoli myös minun syntieni tähden. Sinä herätit kuitenkin hänet kuolleista ja osoitit myös minulle syntiselle, että emme voi itse itseämme vapauttaa synnin pahuudesta, mutta että Jeesuksessa sinä olet valmis päivästä päivään osoittamaan puhdistavan rakkautesi." Kun Kristus opettaa että anteeksi on annettava enemmän kuin juutalaisen säännön mukaan eli seitsemän kertaa, niin älkäämme unohtako, että taivaallinen Isämme on aina valmis antamaan anteeksi luoduilleen, jotka elävät kuin elävätkin hänen turvallisella kämmenellään. Hän ei väsy siihen, että hänen puoleensa näin käännytään.

Löytö ortodoksi.net -sivustolta ja Aamun Koitto -lehdestä:

Sekasortoisissa olosuhteissa ortodoksinen, roomalaiskatolinen, luterilainen ja juutalainen papisto löysi toisensa ja päätti esiintyä yhtenäisesti. Aloitteen teki Tarton yliopiston teologian professori, pastori Traugott Hahn. Hengenmiesten tapaamisessa piispa Platon lausui: "Vaikka aika on vakava, on se silti täynnä siunausta, sillä nyt ymmärrämme paremmin kuin tähän asti, että eroavaisuudet tunnustuskuntien välillä ovat ihmisten rakentamia muureja, kun taas Jumala, meidän kaikkien taivaallinen Isämme, istuu valtaistuimellaan korkealla niiden yläpuolella". (Kyse on vuosista 1918 ja 1919)

 

Vapauteen Kristus meidät vapautti

Nykyihmiselle on vapaus tärkeää. Mutta miten vapaus pitäisi ymmärtää?  Merkitseekö vapaus mahdollisuutta tehdä ihan mitä tahansa? Tuskinpa. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Vapautta on käytettävä vastuullisesti ja vastuuta toteutettava mahdollisimman vapaasti. Kristillisessä mielessä vapaus merkitsee vapautta hyvään. Jos haluamme määritellä "hyvän", voinemme sanoa, että hyvä ei vahingoita ihmistä tai ympäristöä.

"Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uuden uskonnonvapauslain taustalla on ajatus positiivisesta uskonnonvapaudesta. Siinä uskonto ymmärretään paitsi yksilön valinnaksi myös yhteisön perinteen osaksi. Valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteutumiseen."

(http://www.evl.fi/avain/uskonnonvapaus/)

Uutta uskonnonvapauslakia tulkitaan siis silloin harhaisesti, kun korostetaan vapautta uskonnosta. Tällöin halutaan nähdä kirkko "hyvin pitkälle historiallisena jäänteenä", jonka virheistä ollaan kyllä hyvin perillä. Mutta jos kysymys olisi vain sarjasta karmaisevia rikoksia ihmisyyttä vastaan, niin mikään maallinen mahti ei olisi voinut pitää yllä kirkkoa kahta vuosituhatta. Kysymys voi pikemmin olla siitä, että meillä kristityillä on tosi aarre saviastioissa, ja että astian makua on aivan liian usein tarttunut siihen sanaan, jota todellisesta Vapaudesta julistetaan. Inhimillisyys ei suinkaan aina kukin kaunein kukinnoin, mutta siitä ei voine syyttää ainoastaan kirkkoa.

En tiedä, mitä on niin sanottu vapaa-ajattelu, sillä ainahan ajattelua jokin ohjaa, ellei usko, niin jokin muu. En tiedä, mitä sellainen vapaus on, joka ei tunnusta toisen vapautta, vapautta uskoa. Jos vapaus merkitsee pakkoa katkaista juuret suomalaiselta kansakunnalta, niin minusta se ei ole vapautta, vaan sokeutta pimeyteen asti.

Me haluamme olla vapaita, mutta voinee olla terveellistä pohtia, mistä me sitten haluamme olla vapaita, ja miksi.

Arto Penttinen

PÄÄSIÄISYLISTYS

E Riemuitkaa, te enkelten kuorot,

riemuitkaa, taivaan joukot,

ylistäkää Voittajaa, ylhäistä kuningasta!

Ylistä, koko luomakunta.

Suuren kuninkaan valo loistaa ympärilläsi. Katso, pimeys on väistynyt kaikkialta.

Iloitse myös sinä, Kristuksen seurakunta. Soikoon keskelläsi ylistyslaulu kuninkaallesi.

E On tullut pyhä pääsiäisjuhla,

on tullut se yö, jona Israelin lapset

vapautettiin Egyptistä ja johdatettiin

läpi Punaisenmeren kuivaa maata pitkin.

Tämä on se yö, jona Jumalan kirkkaus

karkottaa synnin pimeyden.

Tämä on se yö, jona Jumala vapauttaa

Kristukseen uskovat maailman orjuudesta,

tempaa heidät synnin syövereistä

ja vie heidät armon valtakuntaan.

Tämä on se yö,

jona Kristus mursi kuoleman kahleet

ja nousi syvyyksistä voittajana.

Turhaan olisimme syntyneet,

ellei Lunastaja olisi pelastanut meitä. 

E Isä, käsittämätön on rakkautesi:

lunastaaksesi orjat

annoit Poikasi kuolemaan.

Synnin kirous vaihtui siunaukseksi,

koska Kristuksen kuolema teki sen tyhjäksi. Oi autuas yö, jona Kristus nousi kuolleista.

Tämä on se yö,

jona rangaistuksemme on poistettu,

syyllisyytemme sovitettu,

syntisille annettu viattomuus

ja sureville ilo. 

E Kaikkivaltias Isä,

ota vastaan ylistysuhrimme.

Tänä siunattuna yönä sinä

sovitit maailman itsesi kanssa.

Loistakoon valosi pimeyteemme

niin kuin tämä pääsiäiskynttilä.

Valaiskoon meitä pääsiäisen kirkkaus,

ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus,

joka elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. 

Obs! Kuuntele halutessasi pääsiäisylistys

vanhemmassa muodossa englannin kielellä: Exsultet

Yksi kielellinen muoto on myös tämä:

The Easter Vigil begins in silence and in darkness.
A fire is struck and blessed.
The Easter candle is lit from the fire and
the fire is spread throughout the assembly,
as the candle is processed to the front amid the
the acclamation that grows louder:

Light of Christ!  Thanks be to God!
The following Eucharistic Prayer is proclaimed
before the Easter light.

Rejoice, heavenly powers! Sing, choirs of angels!
Exult, all creation around God's throne!
Jesus Christ, our King is risen!
Sound the trumpet of salvation!

Rejoice, O earth, in shining splendor,
radiant in the brightness of your King!
Christ has conquered!  Glory fills you!
Darkness vanishes forever!

Rejoice, O Mother Church!  Exult in glory!
The risen Savior shines upon you!
Let this place resound with joy,
echoing the mighty song of all God's people!

The Lord be with you.
And also with you.
Lift up your hearts.
We lift them up to the Lord.
Let us give thanks to the Lord our God.
It is right to give him thanks and praise.

It is truly right
that with full hearts and minds and voices
we should praise the unseen God,
the all-powerful Father,
and his only Son, our Lord Jesus Christ.

For Christ has ransomed us with his blood,
and paid for us the price of Adam's sin
to our eternal Father!

This is our passover feast,
when Christ, the true Lamb, is slain,
whose blood consecrates the homes of all believers.

This is the night when first you saved our fathers:
you free the people of Israel from their slavery
and led them dry-shod through the sea.

This is the night when Christians everywhere,
washed clean of sin
and freed from all defilement,
are restored to grace and grow together in holiness.

This is the night when Jesus Christ
broke the chains of death
and rose triumphant from the grave.

What good would life have been to us,
had Christ not come as our Redeemer?

What good would life have been to us,
had Christ not come as our Redeemer?

Father, how wonderful your care for us!
How boundless your merciful love!
To ransom a slave
you gave away your Son.

O happy fault, O necessary sin of Adam,
which gained for us so great a Redeemer!

Most blessed of all nights, chosen by God
to see Christ rising from the dead!

Of this night scripture says:
"The night will be as clear as day;
it will become my light, my joy."

The power of this holy night
dispels all evil, washes guilt away,
restores lost innocence, brings mourners joy;
it casts out hatred, brings us peace,
and humbles earthly pride.

Night truly blessed when heaven is wedded to earth
and we are reconciled with God!

Therefore, heavenly Father, in the joy of this night,
receive our evening sacrifice of praise,
your Church's solemn offering.

Accept this Easter candle,
a flame divided but undimmed,
a pillar of fire that glows to the honor of God.

Let it mingle with the lights of heaven
and continue bravely burning
to dispel the darkness of this night!

May the morning Star which never sets
find this flame still burning:
Christ, that Morning Star, who came back from the dead,
and shed his peaceful light on us all,
your Son who lives and reigns for ever and ever.
Amen.

Piispojen kastekannanotto pääsiäisviikolla (27.3.2008)

Luterilaisen kirkon piispat korostavat pääsiäisviikolla antamassaan kannanotossaan kristillisen kasteen koko elämää kantavaa voimaa. Pääsiäinen, kaste ja uusi elämä Kristuksessa kuuluvat yhteen.

Ylösnoussut Jeesus Kristus antoi kirkolleen tehtävän mennä ja kastaa kaikki kansat hänen opetuslapsikseen: "kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." (Matt. 28:18-20) Kristillinen kaste toimitetaan näillä sanoilla kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja vettä käyttäen.

Kasteessa ihminen otetaan Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteyteen. Kaste tapahtuu aina jossakin kristillisessä kirkko- tai uskontokunnassa, jossa kastettavasta myös tulee seurakunnan jäsen.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kasteen toimittaa kirkkomme pappi. Kaste on toimitettava kirkkokäsikirjan määräämällä tavalla. Kuolemanvaarassa olevan voi kastaa kuka tahansa kastettu kristitty. Hätäkaste on papin erikseen vahvistettava.

Yksittäistapauksissa kasteen voi toimittaa kirkkoherran luvalla myös toisen luterilaisen kirkon tai muun kristillisen uskontokunnan pappi. Piispainkokous on erikseen nimennyt ne kirkot, joiden pappi voi suorittaa kirkollisia toimituksia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Henkilö, jolla ei ole pappisoikeuksia jossakin näistä kirkoista, ei voi toimittaa kasteita Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa eikä liittää jäseniä sen seurakuntiin. Tämä koskee mm. ruotsalaisessa Missionprovinsissa pappisvihkimyksensä saaneita.

Sitä, joka on kastettu esimerkiksi katolisessa tai ortodoksisessa kirkossa taikka vapaakirkoissa, ei luterilaisessa kirkossa kasteta uudelleen. Oikein toimitettu kaste on jo liittänyt hänet Kristuksen kirkkoon. "Yksi on Herra, yksi usko ja yksi kaste" (Ef. 4:5)

Kirkon alkuaikoina pääsiäispäivä oli yleinen kastepäivä. Piispat
kehottavatkin kristittyjä pääsiäisen jälkeisenä aikana muistamaan omaa kastettaan ja yhteyttään Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Apostoli Paavali kirjoitti: "Meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista." (Room. 6:3-4)

Saarna noin kymmenen vuoden takaa (ei varmasti täydellinen;-)) 

3. paastonajan sunnuntai 15.3.1998 (Oculi)

Saarna Maaningan kirkossa  Joh. 8: 42-51

Eräs opettaja kysyi kerran takapenkin oppilaalta: "Näetkö sieltä takaa taululle?" Kun oppilas vastasi myönteisesti "näkyy!", opettaja kysyi vielä: "Mutta saatko selvää?" 

Mitä juutalaiset mahtoivat nähdä Jeesuksessa, kun he eivät tuntuneet saavan hänestä selvää? Pikemminkin he halusivat tehdä Jeesuksesta selvää jälkeä. Tilanne, jota evankeliumissa kuvataan, ei ole tämänhetkiselle todellisuudellemme vieras maailmassa, jossa elämme. Tarvitsemme Jumalan pelastavaa sanomaa, mutta eri ikäluokissa on toimintaa, joka kohdistuu suoraan sitä vastaan. Omia ja hyvin kapeita etuja ajetaan kaihtelematta ja todellisesta vastuun kantamisesta on tullut tyhjyyttään koliseva ilmaus 'poliittinen vastuu'. Ihmisen tulisi -käsittää elävänsä anteeksiannosta, joka on Jumalan uutta luovan sanan toimintaa. Tuo sana on Kristus itse puolestamme kärsineenä ja kuolleena. Hänen ylösnousemuksensa viitoittaa tietämme jo tässä elämässä. Anteeksianto ei siis ole tapahtuneen sormien läpi katselua, vaan sen tehtävänä on johtaa ihmistä kohti todellista mielenmuutosta. Mistään muusta ihminen ei voisi ammentaa enempää elämäänsä toivoa ja rohkeutta.

Jeesus kulki siellä, missä suurin ja unohdetuin osa ihmisistä. Hän kohtasi varmasti kaikenlaisia elämisen tapoja, mutta yhtä kaikki: hän rakasti kohtaamiaan ihmisiä.  Hän näki heidät läheltä ja molemmin puolin saatiin selvää toinen toisesta. Näitä kohtaamisia kuitenkin paheksuttiin ja Jeesuksen suhdetta syntisiin, heikkoihin ihmisiin pidettiin osoituksena eksyttämisestä. Evankeliumissa Jeesus kuitenkin julistaa, "että Jumalasta onkin se, joka käyttää korviaan mielellään sanan kuulemiseen, ottaen vastaan nuhteenkin, kun on tehnyt väärin. Samoin on laita sen ihmisen, joka käyttää kieltänsä rukoilemiseen, saarnaamiseen, opettamiseen ja lohduttamiseen: sellaiset korvat ja sellainen kieli ovat Jumalasta ja hyvät, sillä niitä viljellään Jumalan tahdon mukaan. Samoin on laita, kun sydän harrastaa siveyttä lähimmäisen hyödyksi eikä kenellekään pahennukseksi. Sellainen sydän on Jumalasta samoin kuin korvat ja kielikin. Jumalasta sanotaan sydämen olevan siksi, että se ottaa vaarin Jumalan sanasta eikä tahdo mielellään ajatella, puhua, kuulla mitään, joka on vastoin Jumalaa. Tosin joskus sattuu niin, että erehdymme, puhumme pahoin, vaikka pitäisi rukoilla, vihastumme, kun pitäisi olla ystävällinen jne.; se on väärin. Mutta kun käännymme ja tunnustamme, että olemme väärin tehneet ja rukoilemme armoa, niin tekomme tosin on kompastumista ja lankeamista, mutta meissä ei silti ole perkelettä emmekä me ole perkeleestä, koska käännymme jälleen Jumalan puoleen vakaalla aikomuksella, ettemme enää ikinä niin tee."

"Mitä siis on Jumalan sanan pitäminen? Ei muuta kuin sitä, että uskomme sen, minkä Kristus evankeliumissa meille lupaa, nimittäin syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, pidämme sen totuutena ja pysymme lujina siinä uskossa ja toivossa. Sillä joka niin tekee, on iankaikkinen elämä, sanoo Kristus; hänen ei tarvitse pelätä syntiä, helvettiä ja viimeistä tuomiota, sillä hänelle on armo ja laupeus tapahtunut."

"Ainoana lohdutuksenamme olkoon se, että tässä elämässä saamme tuntea sanan voimaa, ja varsinkin se, että lähtöhetkemme tullen kuolema sen sanan tähden, johon me uskomme, on tuntuva meistä vain unelta. Se, joka sakeassa sumussa ratsastaa, voimatta nähdä murhaajaa, tulee helposti ammutuksi ja saa surmansa ennen kuin osaa vaaraa aavistaakaan. Samoin tässäkin. Perkele on murhaaja. Hän on vannonut surmaavansa meidät. Sen me hyvin tiedämme. Mutta kun meillä on sana ja me siinä lujina pysymme, emme oikein tätä surmantyötä havaitsekaan. Sana näet tekee ihmisen hyvin hiljaiseksi ja sydämen tyytyväiseksi ja iloiseksi, niin ettemme ahdistuksissa joudu epätoivoon ja kärsimättömiksi, vaan annamme asioiden kulkea kulkuansa; me luotamme vain siihen, että meillä Kristuksen tähden on armollinen Isä taivaassa. Sen me opimme sanasta, muutoin emme siitä mitään tietäisikään. Sano siis minulle, eikö jo jokapäiväisten ahdistusten ja vastoinkäymisten tähden pitäisi rientää vaikka maailman ääriin etsimään sellaista lohdutusta, josta sana meille puhuu, saadaksemme rauhallisen sydämen? Eivätkä nämä ajalliset kuitenkaan ole mitään sen viimeisen ja suurimman onnettomuuden rinnalla, joka on kuolema ja josta ei ainoakaan lääkäri eikä muu maallinen auttaja voi pelastaa, vaan yksin rakas Herramme Kristus. Hän antaa meille sellaista lääkettä, että meidän mieluummin pitäisi uhrata kaikki, kuin jäädä siitä osattomiksi."

 

Pyhän edessä (eli "Kristus nousi kuolleista! - Minä myös!)

Olen jo kauan sitten tunnustanut, että olen kokenut olleeni Pyhän edessä. No, ehkä tässä ei vielä mitään ihmeellistä. Mutta kun kaltaiseni luterilainen pappi on kyseessä, ja kun tämän ainutkertaisen kokemuksen ympäristön muodosti jumalallinen liturgia ortodoksisessa kirkossa. Yhtä ainoaa selittäjää tälle kokemukselle en ole löytänyt, mutta jotain tekemistä kokemuksellani on lakkaamattoman rukouksen kanssa. Sitähän ortodoksinen jumalanpalvelus, jota kutsutaan liturgiaksi, aivan konkreettisesti on. Meillä on sama Jumala ja erilaiset perinteet, ja siksi ensi alkuun voi olla vaikea hahmottaa ortodoksisen palveluksen kokonaisuutta. Mutta osallistumalla oppii ja alkaa ymmärtää. Tämä toki koskee myös omaa perinnettä. Tuskinpa kukaan omaansakaan liian hyvin tuntee tai ymmärtää.

Olen totisesti toivonut voivani kokea samaa oman kirkkoni jumalanpalveluksessa. Mutta kun perinteet ovat erilaisia. Meillä, näin minusta joskus tuntuu, mennään kohdasta A kohtaan Ö. Vielä kun joku piispammekin saattaa sanoa, että sanajumalanpalveluksen tulee mahtua tuntiin ja messuun saa mennä korkeintaan vartti enemmän. Itse olen todennut monille, että kun vapaapäivinä mieluusti käyn Valamossa, niin juuri sen takia menen kirkkoon, että sieltä ei heti tarvitse lähteä pois. Papin on tietenkin ymmärrettävä tehtävänsä, sillä jos hän on ulkona kuin lumiukko, niin miten ihmeessä satunnainen seurakuntalainen voi millään päästä sisälle. Pappi johtaa jumalanpalvelusta, mutta seurakunta on sen todellinen subjekti, toimittaja. Ei ole näytöstä. Ei ole esiintyjiä, yleisöstä puhumattakaan. On läsnä oleva, rukoileva, laulava, kiittävä ja ylistävä seurakunta.

Monen monta pyhää yötä, siis pääsiäisenä, olen valvonut ortodoksisessa palveluksessa. Olen ollut kuin tavan seurakuntalainen. Olen laulanut kirkkokuoron riveissä. Olen laulanut pappien kanssa alttarissa kulkematta Kuninkaan ovista. Olen saarnannutkin ortodoksikristiveljille ja -sisarille. Niin, luin sen hienon pääsiäissaarnan, joka on säilynyt Johannes Kultasuun nimen alla. Ei siinä kovin paljon vahinkoa ole varmaan tapahtunut, sillä luen suomenkieltä varsin sujuvasti luterilaisenakin. On ollut upeaa olla mukana pääsiäisriemussa. Sitä aivan odottaa, milloin kajahtaa ensimmäisen kerran "Kristus nousi kuolleista! - TOTISESTI NOUSI !!!" Ja sitten kirkkoslaaviksi sama, ja kreikaksi, ja ruotsiksi, ja latinaksi. Tuosta tulikin mieleeni, että olen lukenut pyhää evankeliumia Johanneksen mukaan myös ranskaksi, vaikka osaan vain muutaman sanan ruokalistaranskaa. Mutta, mihin ei pyhä ilo innoittaisi.

Viime pääsiäisenä yksi toiveeni toteutui, vaikka se merkitsikin katkoa pääsiäisperinteeseeni ortodoksisessa kirkossa. Meillä oli Maaningan kirkon historian ensimmäinen pääsiäisyön messu. Minä toimin kanttorina ja seurakuntapastori selebroi. Kristikansaa oli noin 70 henkeä, joista suurin osa ennen näkemättömiä (kirkkoon mahtuu reilu tuhat enemmän). Ensimmäisenä lukukappaleena oli luomiskertomusta Genesiksestä. Mietin hartaasti millainen vastausmusiikki voisi tuota hienoa tekstiä seurata. Heureka! Mieleeni tuli Edvard Griegin Aamutunnelmia Peer Gyntistä. Mikä sopisi paremmin seuraamaan kertomusta elämän aamuhetkistä? Olin löytänyt netistä pilipalisovituksen, joka sopi sormiini kuin A aapisen alkuun. Pääsiäisilossa meillä luterilaisilla on vielä varaa kehittyä. Meistä on tullut taitavia siinä, että kätkemme ilon ja riemun niin, ettei siitä kerta kaikkiaan voi olla häiriötä naapurille. Mutta eipä se haittaisi, jos pääsiäisriemusta vähän ja vähän enemmänkin riehaantuisi: KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! Tuossa tervehdyksessä sitä on jytyä. Luterilainen versio "hyvää pääsiäistä" on laimea, eikä välitä sanomaa elämästä, joka voitti kuoleman. Samaa en siis vielä kokenut ensimmäisessä luterilaisessa, maaninkalaisessa, pääsiäisyön messussa. Siis samaa kuin ortodoksisessa kirkossa, mutta silti olen onnellinen, että saimme avata oman kirkon oven pyhänä yönä vuonna 2008. Pyhänä yönä valvominen on tosin aina merkinnyt lyhyitä yöunia ennen oman kirkon pääsiäisaamun messua. Herääminen on toisinaan ollut tosi rankkaa (siitä siis tuo otsikko osittain johtuu).

Siunatkaa! Niin kehottaa Raamattu. Miksi luterilainen piispa muuten ei voisi siunata pappejaan, ortodoksikollegansa tavoin. On ihan toista saada esipaimenen siunaus kuin vain sanoa käsipäivää: TERVE!

Itse Kristus on oikea Kirkko

Jokaisessa kirkkokunnassa on paljon nurkkakuntaisuutta. Nurkkakuntaisuus merkitsee mielestäni oikeassa olemisen pakkoa. Sellainen pakko ei sovi kristitylle. Pakko rajoittaa ymmärrystämme, jonka tulisi olla kylläkin mahdollisimman avaraa. Siis sellainen pakko, että minun täytyy olla oikeassa. Nurkkakuntaisuus merkitsee valitettavasti sitä, että Kristus olisikin jaettu, vaikka Kristus on jakamaton todellisuus. Äskettäin suuri roomalais-katolinen kirkko esitti, että kirkkoani, jossa elän ja toimin, ei voitaisi kutsua kirkoksi sanan varsinaisessa mielessä.

Mieleeni tulee nykyaika ja kiista Kiinan ja Tiibetin välillä. Dalai Lama, Tiibetin hengellinen johtaja korostaa rauhanomaisuutta ja sitä, että Pekingissä tulee järjestää olympialaiset. Kiinan kommunistiselle hallinnolle ei tämä kelpaa sitten mitenkään, vaan Kiinan mielestä Dalai Lama kiihottaa tiibetiläisiä väkivaltaan ja sekasortoon. Suuri Kiina tuntuu tarvitsevan vihollisen, eikä näe itsessään mitään aihetta mielenmuutokseen.

Aikoinaan Martti Luther halusi uudistaa Kirkon palaamalla lähemmäksi alkuperäistä apostolista uskoa ja oppia. Silloinen suuri roomalais-katolinen kirkko ei nähnyt omia virheitään ja puutteitaan ja seuraukset tunnetaan. Lutherin tavoitteena ei ollut uuden kirkon perustaminen, saati se, että jotain nimettäisiin hänen mukaansa. Luther oli aika voimakas persoona, ja sitten oli niitä vielä paljon voimakkaampia. Ja niin luterilaisetkin huolehtivat, että lapsi lähes lensi pesuveden mukana pois.

Matkoilla sinne tänne olen huomannut, että luterilaisuus ei ole kaikkialla sekään samanlaista. Erilaisia painotuksia on niin tavoissa kuin muodoissa ja perinteissä. Kuulin kerran, että joukko unkarilaisia luterilaisia oli matkalla Ruotsissa. Heidät vietiin tukholmalaiseen luterilaiseen kirkkoon messuun, ja siellä unkarilaiset luterilaiset kristityt ihmeissään kyselivät, miksi te olette tuoneet meidät katoliseen kirkkoon. Unkarin luterilaiset papit eivät käytä meikäläisiä virkapaitoja, eivätkä myöskään alboja. Reformaation ajat olivat perin toisenlaisia täällä kaukaisessa Pohjolassa kuin keskisessä Euroopassa. Vaatteet ovat siis niin kuin aatteet, mutta sanoisin kuitenkin, että eivätköhän ne aatteet paina enemmän kuin vaatteet. Kauneus ei ole pahasta kirkossakaan.

Maaningan seurakunnan nettisivuilla lukee: Maaningan evankelisluterilainen seurakunta, tärkeä osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa. Minä sen kirjoitin, tunnustan. Mutta eihän se ole liioittelua, jos pidämme omaamme tärkeänä. Muutama kesä sitten kävin kirkossa Lohtajalla. Siellä Eläkeliiton oppaat esittelivät ylpeinä kirkkoaan. Eräs oppaista sanoikin: "Tämä on kaunein kirkko, jossa olen käynyt!" Minä ajattelin, että olen tainnut useammissa käydä ja ehkä jossakin kauniimmassa. Mutta kyllähän sinulla on oikeus pitää omaa kirkkoasi kauneimpana. Niin minäkin teen nyt, kun kauan odotettu kirkkoremontti on jo onnellisesti takana. Mitä nyt seurakunnan toimintapääoma on kadonnut lähes olemattomiin?! Mutta niinhän se on oma auto paras, oma vaimo kaunein, oma mies komein. Ja niin sen tuleekin olla, eikös vain.

Mutta palaanpa siihen mistä aloitin. Maailmassa riittää sekasortoa. Se johtuu ihan meistä ihmisistä. Ei siihen Jumalaa tarvita. Epävakaat ja turvattomat olivat olot myös 1919. Aamun Koitosta luin taannoin kuvausta tuolloisista oloista: "Sekasortoisissa olosuhteissa ortodoksinen, roomalaiskatolinen, luterilainen ja juutalainen papisto löysi toisensa ja päätti esiintyä yhtenäisesti. Aloitteen teki Tarton yliopiston teologian professori, pastori Traugott Hahn. Hengenmiesten tapaamisessa piispa Platon lausui: "Vaikka aika on vakava, on se silti täynnä siunausta, sillä nyt ymmärrämme paremmin kuin tähän asti, että eroavaisuudet tunnustuskuntien välillä ovat ihmisten rakentamia muureja, kun taas Jumala, meidän kaikkien taivaallinen Isämme, istuu valtaistuimellaan korkealla niiden yläpuolella". Onko meillä tällaista, mielestäni tarpeellista ymmärrystä?

 

Kirkko kirkossa?

Kristus itse on todellinen Kirkko! Hän on tosi viinipuu, kuten pyhä Raamattu todistaa. Pyhässä puussa on tuuhea oksisto, jota yhä vain jaetaan ja jaetaan. Jaetaan ja jaetaan! Eiköhän suunnan pitäisi olla kuitenkin sen, että Kristus-puuhun oksastetaan. Nykyään tuntuu, että yhteisestä puusta irrotetaan yhä uusia oksia. Tätä tapahtuu suvaitsemattomuudessa, oikeassa olemisen pakossa, tuomitsemisen halussa, siis silloin, kun "kirkko kirkossa" toteutuu suojamuurien rakentamisena. Sen sijaan, että näkisimme sen, mikä kaikkia kristittyjä yhdistää, näemme vain sen, mikä erottaa, ja savuavat rauniot.

Mielelläni ajattelisin, että elämme sentään jonkinlaisessa jatkumossa, joka on saanut alkunsa Kristus-tapahtumasta (noin vuonna 30 jälkeen Kristuksen syntymän). Jumalan perhe näyttää kuitenkin olevan kuin aivan tavallinen suku perintöriitoineen. Siinä ne siteet ja suhteet paukkuvat ja katkeavat jo kauan ennen kuolemaa. Suvuista ja kirkoista kun lähdetään nykyään ovet kolisten. No, eihän tässä ole mitään uutta.

Ilmaus "Katolinen kirkko Suomessa" on mielestäni erinomainen. Muistankohan oikein, että jokin aika sitten Luterilaisen maailmanliiton suunnalta heitettiin ehdotus, että täällä olisi myös "Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa". Olisi se minusta parempi. Se nimittäin kertoisi, että kuulumme täällä johonkin, mikä rikkoo ihmisten asettamat maantieteelliset rajat. Ajatus ei varmaankaan mene läpi ihan hetkessä. Nationalismin takia kun ei tarvitse mennä Balkanille saakka. Minäkin kuulin lapsuudessa, että "Suomi suomalaisille, roskat Ruotsiin!"

Tilanne Venäjällä on mielestäni ihan hullu. Moskovan patriarkka siunaa varmaan kaiken, mitä Kremlissä keksitään, tai Minskissä. Epädemokratia ja kritiikin kieltävä itsevaltius on lähes keskipiste itäisessä sotilasläänissämme. Kirkon tulisi olla enemmänkin venäläisen kansan omatunto. Luulin, että Kristus olisi kaiken siunaaja ja pyhittäjä, mutta sepä onkin yksi hänen tämänpäiväisistä patriarkoistaan. Se, joka antoi prenikan votkatehtaalle! Mutta eipä mitään uutta auringon alla. Liittoutuminen vallanpitäjien kanssa, uskonnon ja maallisen vallankäytön sotkeminen varmaan aiheutti idän ja lännen eronkin vuonna 1054. Tuskin siihen pelkkä "ja Pojasta" riitti.

Kirkko kirkossa -mentaliteetti  johtaa monet siihen vakaumukseen, että vain "tässä joukossa" voi pelastua. Hulluimmillaan se on sitä, että esimerkiksi vain kirkkoslaavin kielellä pääsee taivaaseen. Ei kuitenkaan tarvitse mennä rajan taakse. Kotoiset herätysliikkeet ovat juhlapuheissa kirkon rikkaus, mutta kyllä niistä riesaakin riittää. Suurin herätysliikkeistämme on sitä mieltä, että vain heidän joukossaan voi pelastua. Minäkin kurja syntinen olen vain leipäpappi, kun en ole uskomassa(, enkä edes Yrjö Massa). En todellakaan väitä, että kuuluminen kirkkoon tai sen herätysliikkeeseen olisi pelastuksen tae. Mutta kyllä sen toki pitäisi toimia pelastusasian hyväksi. Vain Kristukseen "kuuluminen" pelastaa. Eikä Kristusta, herra paratkoon, ole jaettu. Se ei yksinkertaisesti tapahdu ihmisten toimesta. Se ei ole mahdollista!

"Kirkko kirkossa" ei toteuta sitä suomalaista seinät leveällä ja katto korkealla -ajattelua, jossa kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kultaiset ajat. Nykyään on tapana ottaa oikeus omiin käsiin niin maailmassa kuin kirkossakin. Omaa oikeutusta ajetaan eetteriin kuin käärmettä pyssyyn.

Kirkosta ulos johtaa sitten myös sellainen ajattelu, että jos Raamattu kirjoitettaisiin tänä päivänä, tulisi siitä toisenlainen. Raamattu on tässä ajattelussa vain ja ainoastaan inhimillinen kirja. Ei siinä mitään aikojen täyttymisiä tarvita. Ei tarvita odotusta ja kyselyä, johon Jeesus on vastaus. Tulikin mieleeni rippikoulu, jossa muutaman kerran olen antanut leikkimielisen mutta silti vakavan tärpin loppukertauskoetta varten. Olen sanonut, että paras vastaus useimpaan kysymykseen on Jeesus. Ei nyt tietysti ihan kaikkiin, mutta aika moneen kuitenkin.

Välillä tuntuu, että tämä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (toistaiseksi) laatii julkilausumia ja erilaisia ohjelmia samalla periaatteella kuin Euroopan Unioni. Jumalaa ei nimittäin turhan usein mainita. Ehkä taustalla on pyrkimys tietynlaiseen yleispätevyyteen, mutta joskus kahvista tulee tulvaveteenkeitetyn laihaa.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (toistaiseksi) on suuruuden ongelma. Sen täytyy miellyttää kaikkia, niin äkkivääriä tosiuskovia, kuin varsinkin pitkälle maallistuneita pulliaisia. Kun kumartaa joka suuntaan, niin Jumala voi siinä kumminkin unohtua. Olisi hyvä, jos luterilaisten kirkkojen yhteinen kirkkohallitus sijaitsisi vaikka jossain Genevessä. Silloin luterilainenkin kirkkolaiva olisi kenties vähemmän erilaisten tuulten heiteltävissä. Luoja tietää, mutta tuskin kertoo!

Missä ovat uskon juuret?

Minulle ja monelle muullekin on rakas kirja Antoine De Saint-Exupéryn satukirja Pikku Prinssi. Kirjassa on tärkeä aihe juurista: "Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. - Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. - Hyvää päivää, vastasi kukka. - Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: - Ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista.  - Hyvästi, sanoi pikku prinssi. - Hyvästi, vastasi kukka.

Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa:" Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän."  Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä. "Muuttuko (siis) ihminen, ja mihin suuntaan?", kuten kauniissa profaanissa laulussa lausutaan.

Niinpä niin, karavaanikin tuntuu joskus kulkevan, ja koirat haukkuvat. Jumalanpalvelusuudistus on mennyt monen mielestä puolitiehen ja joittenkin mielestä täysin turhaa. Minä olen aivan toista mieltä. Uudistus oli tärkeää paluuta kohti juuria. Meillä on suuri liturginen aarteisto olemassa, mutta niille tahtoo moni tehdä kuten aikoinaan eräs Ruotsin kuningas, joka aikoinaan ulosmittasi kirkon maallisen omaisuuden. Tänä päivänä jotkut haluavat Satumaa-tangon kirkkoon selittäen sen olen täynnä arjen teologiaa. Mitä on sellainen teologia, joka ei mainitse Jumalaa lainkaan? Tämä kysymys koskee myös Juice Leskisen poplyriikkaa. Taannoinen reformaatio ei halunnut heittää suinkaan kaikkea pois. Meillä kaikilla on monessa mielessä yhteinen perintö. Tuhat yhteistä vuotta on tärkeä aihe meille muistettavaksi.

Kunnioitan suuresti niin ortodoksista kirkkoa kuin roomalais-katolista kirkkoa. Ne ovat niitä laivoja, jotka tämän nykyajan tuulissa kääntyvät tarpeeksi hitaasti. Ei nimittäin ole tarpeellista seurata kaikkia tuulia, sillä kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta. Kun katson hengellisessä mielessä idän ja lännen vanhoja kirkkoja, niin tunnen kääntäväni katseen samalla omiin juuriini. Jos luterilainen kirkko on minulle äiti, niin roomalais-katolinen kirkko on isoäiti, jota lapsenlapsen on syytä kunnioittaa. En ole luonnollisesti aina ymmärtänyt omaa äitiäni ihan varmasti. Minulla on tunne myös, että en edes tiedä isoäidistäni mitään. Näin on muuten omassa elämässäni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin muistini on voinut tallentaa pienen pojan kokemuksia. Kirkollisessa mielessä tilanne ei onneksi ole sama.

Vapaa-ajattelijat tuntuvat pitävän kirkkoa historiallisena jäänteenä, jota maailman tuulet vähitellen haihduttavat. Onneksi hekin siis pitävät kirkkoa historiallisena. Verrataanpa kysymystä kirkon historiallisuudesta Jeesuksen historiallisuuteen. Jeesus-niminen mies on ollut olemassa paatuneimmankin ateistisen tutkijan mielestä. Hänen merkityksestään ollaan toki monenlaista mieltä, mutta olemassaoloa ei enää kiistä kukaan, joka tietää, mitä historia on. Historia ei siis ole vain täynnänsä satuja ja tarinoita. Historia merkitsee siis tärkeää ja aina muistettavaa todellisuutta. Mekin olemme osa historiaa ja sen jatkumoa jo nyt.

Monenlainen juurettomuus lisääntyy maailmassa. Tätä kuvaa hyvin lastenvirren alku: "Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen." Huomaa menneen ajan muoto, imperfekti. Lapsia ei opeteta käymään kirkossa, heitä ei tuoda pyhäkouluun, heille ei opeteta ruoka- ja iltarukouksia. Miten olikaan Jeesuksen aikoina. Jeesuksesta kerrotaan, että hän meni tapansa mukaan synagogan jumalanpalvelukseen. Luterilaisuudessa on joskus moitittu tapakristillisyyttä synkin termein. Olisipa kannattanut lukea Jeesuksesta vähän paremmin. Hyvät tavat kaunistavat aidosti, sillä ne eivät koskaan nouse tyhjästä, vaan kertovat, mitä me kunnioitamme ja arvostamme ja pidämme pyhänä.

Olin muutamia vuosia sitten kuusi päivää unkarilaisessa Pannonhalman luostarissa. Lepäsin rukouksessa katolisen benediktiiniperinteen keskellä. Osallistuin palveluksiin, joiden kielestä en ymmärtänyt juuri mitään. Toki luterilaisen messun tunteminen auttaa katolisessa messussa. Sunnuntain toinen messu (muistaakseni) oli täynnä nuoria. Luostarin yhteydessä on poikakoulu. Pojat osasivat totta vie käyttäytyä kirkossa. Genufleksio (polvien notkistaminen) sujui pojilta tummissa puvuissa mallikkaasti. Ei tullut tarvetta antaa korvapuustia kuten kotikirkossa sunnuntai toisen perään, jos saan hiukan pistää omiani eli liioitella. Mietin, miten helposti oppilasvaihdon voisi tehdä. 160 oppilasta Maaningalta Pannonhalmaan, josta saataisiin takaisin 300 poikaa.

Kristillinen kasvatus on parhaimmillaan tarpeellista juurihoitoa. Yhteys kanssakristittyihin voi myös tehdä hyvää ymmärrykselle yhteisiä juuria kohtaan. Miksi ei meillä muka olisi yhteisiä juuria? Jos kerran Kristusta ei ole jaettu, niin eiköhän silloin muistu mieleen mitä Kristus itse sanoi: "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä." Jos lopulta on vain yksi puu, niin eiköhän sillä vain olekin yhteiset juuret. Mitäs sanot siihen?

Jumala loi kaiken, mutta mitkä ovat hänen asetuksensa!

Rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että homoseksuaalisuus on elänyt kaiken aikaa tässä maailmassa. Perusteena monet pitävät myös sitä, että homoseksuaalisuus on muuttunut Raamatun ajoista. Yhtenä perusteena pidetään myös sitä, että koska eduskunta on säätänyt lain parisuhteiden rekisteröinnistä, niin kirkon täytyy muodostaa kaavoja siunaamista varten.

Jokainen ihminen on toki olemassa Jumalan tahdosta. Erilaisuus on sinänsä rikkaus, enkä tällä kirjoituksella pyri tuomitsemaan ketään. Meillä ei ole mitään oikeutta tuomita ketään, jos emme ole maallisen oikeuden tuomareita. Maallisen oikeuden tuomiot eivät nekään kuitenkaan kantaudu iankaikkisuuteen saakka.

Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan Jumala on asettanut avioliiton miehelle ja naiselle. Avioliitto ei siis perustu parlamentin päätöksiin, vaikkakin avioliittoja entistä enemmän solmitaan maallisella tavalla. Siihen liittyen kyllä mielessäni kyselen, miksi rukous ja siunaus eivät kelpaa kaikille seurakunnan jäsenille. Avioliiton tehtävänä on suojella ja rikastuttaa elämää.

Tänä päivänä täytyy kysyä myös, mitä rakkaus on. Rakkaus ei raamatullisessa mielessä ole pelkkää nautintoa, eikä myöskään itsekästä hekumallisuutta. Rakkaus ei merkitse yhtä hyvää ja herkkää hetkeä. Oikeastaan mitään muuta rakkautta ei ole kuin itse Jumala. Raamatun mukaan Jumala on rakkaus. Se, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Hitaasti täytyy siis miettiä ja toteuttaa hyvä ajatus: "Rakasta ja tee mitä tahdot". Väärin ymmärrettynä tuo ajatus päästää mielivallan irralleen. Tätä synkimmillään merkitsee, että pedofiilit perustelevat tekojaan rakkaudella. Tällä lausumalla en pyri leimaamaan ketään pedofiiliksi.

En hyväksi kenenkään nimittelyä olioiksi tms. Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Raamatun mukaan yhtään synnitöntä ei sitä paitsi ole olemassa, paitsi Jeesus, joka on jumalallisen rakkauden täydellisin ikoni.

Tässä todellisuudessa elää Yhteys-liike. Siihen kuuluu luterilaisten kristittyjen lisäksi ortodoksisen kirkon jäseniä. Ortodoksisen kirkon piirissä Yhteys-liikkeen jäsenyys on synnyttänyt varsin paljon kyselyä. Yhteys ja ortodoksit -sivulla todetaan sellaista, mitä luterilaistenkin olisi syytä sydämellään lukea: "Toimimme Yhteys-liikkeen arvojen puolesta oman kirkkomme pyhän tradition ja kanonisen perinteen puitteissa. Emme ole luomassa kirkon elämään uusia käytäntöjä tai rinnasta homoseksuaalisia parisuhteita avioliittoon."

Luterilaisen kirkon ei ole syytä kiirehtiä. Näemme, että nopeat ratkaisut jakavat kirkkoja ja suorastaan repivät niitä kappaleiksi. Puolin ja toisin on turvallista muistaa sydämessään seuraavat sanat: "Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä." (Room. 14:1) Puolin ja toisin on turvallista muistaa myös nämä sanat: "Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi." (Room. 15:5-7)

Jumala loi miehen ja naisen, ja hän siunasi heidät. Kirkko siunaa avioliiton Jumalan antamana lahjana miehelle ja naiselle. Kirkko siunaa avioliitto-instituution, koska se on Jumalan säätämä. Näin tehdessään kirkko ei kiellä siunausta keneltäkään ihmiseltä, mutta kaikkia instituutioita siunaamaan kirkkoa ei ole asetettu. Rukous ja siunaus kuuluvat jokaiselle, joten pitäisin mahdollisena esirukouspalvelusta niille, joiden parisuhde on rekisteröity. Tätä ei kuitenkaan rukouksellisestikaan rinnastettaisi avioliittoon vihkimiseen. Aiemmin on tuotu esille kodin siunaaminen. Yhteys ja ortodoksit -sivulta hiukan soveltaen lainaan lopuksi: "Toivon, että seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat kristityt löytävät hengellisen kotinsa omasta seurakunnastaan ja että he voivat osallistua täysipainoisesti kirkon jumalanpalvelus- ja rukouselämään ja sakramentteihin." Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje kaikille kristityille. Uskoa ja elämää on mahdotonta täydellisesti yhdistää, mutta yhtä mahdotonta erottaakaan, sillä usko on enemmän kuin vain yksi sektori taiteen ja tieteen vieressä.

 

Hän ei tiennyt, mitä hän teki

Kauhajoen tragedia nosti mieleeni veli Rogerin, Taizén ekumeenisen veljestön priorin surman. Hänet, 90-vuotiaan vanhuksen, puukotti kesken rukouspalveluksen Sovituksen kirkossa henkisesti sairas ihminen. Mitä rukousyhteisön tiedän tehneen tämän jälkeen? Tiedän heidän rukoilleen surmatyöntekijän puolesta, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Etteikö näin olisi tapahtunut aivan veli Rogerin hautaansiunaamispalveluksessakin!

Tiesikö Kauhajoen surmaaja, mitä hän teki? Ei varmasti tiennyt. "Jumala, ole tälle syntiselle ihmiselle armollinen, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki. Anna hänelle anteeksi." Miten nämä sanat taipuvat suuhuni? Kitkeriltä ne maistuvat varmasti monen mielestä. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Mikään ei tuo takaisin niitä rakkaita, jotka kouluammuskelussa menehtyivät.

Minusta tuntuu, että kaikkein raskain taakka on laskeutunut surmaajan läheisten päälle. He tarvitsevat rukoustamme. Viimeksi tavatessaan kukaan heistä ei nähnyt tulevaa surmaajaa, vaan oman rakkaan pojan ja veljen, nuoren miehen. Sanoma Kauhajoen tapahtumista on varmasti ollut heille kuin raju nokkakolari suoralla tiellä.

Voiko kukaan antaa anteeksi ammuskelijalle? Ei ehkä tänään. Ei ehkä huomennakaan. Kenties ei koskaan. Mutta mikä on sitten vaihtoehto? Ehkä sen ajatteleminen auttaa, että nuori mies ei tiennyt, mitä hän teki. Opiskelijatoverit tuossa aikuisoppilaitoksessa eivät olleet kiusanneet häntä. Näin ainakin olen ymmärtänyt. Nuoren viha ihmiskuntaa vastaan ei ehkä ollut henkilökohtaista. Vaikka en ole lääkäri, sanoisin, että tuo nuori mies oli sairastunut henkisesti. Raskaat kokemukset lyhyen elämän ajalta olivat koteloituneet hänen sisimpäänsä. Jotakin kautta paha olo aina pyrkii ulospäin. Mitä voimme tehdä? Me voimme rukoilla voimia ja kestävyyttä loukkaantuneille ja kaikille uhrien omaisille ja heitä auttaville.

Kun meitä koetellaan ja kun joudumme syvään aallonpohjaan, on Jeesus silloinkin luonamme. Hän sanoo: "Minä olen sinun epätoivosi alla, ja olen sinun toivosi perusta." Jeesus rukoili pahantekijöilleen armoa. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen! Emme me tiedä, mitä pitäisi ajatella tällaisen tapahtuman jälkeen, mutta toivon, että tiedämme, että rukous on nyt aivan yhtä tärkeää ja luonnollista kuin hengittäminen. Rukous on välttämätöntä.

Vaikka nuori surmaaja teki helvetillisen teon, ei meidän tehtävämme ole lähettää häntä jonnekin kenties vielä pahempaan paikkaan. Syvä suru nousee mieleeni siitä, että tiedän, että hän ei ole ainoa laatuaan. Mutta pahalla emme voi tehdä vastarintaa pahalle. Jeesus sanoo: "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin." (Matt. 10:28)

 

"Jumala, anna anteeksi Kauhajoen surmaajalle, sillä hän ei tiennyt, mitä hän teki." Hän ei tiennyt, mitä hän teki, millään tavoin. Tiedämmekö me, millään tavoin. Toivon, että tiedämme, mitä meidän tulisi tehdä.

Kirkko on uskon yhteisö, eikä pelkkä kaunis rakennus:

Kirkon perustarkoitus on kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.
Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi seuraavissa:

Kirkko auttaa

• varattomia, syrjäytyneitä
• työttömyyden kohdatessa
• kriisitilanteissa, esim. kouluissa ja työpaikoilla
• vanhuksia
• vammaisia
• parisuhteen pulmissa
• perheiden vaikeuksissa
• päihteiden tai huumeiden kanssa kamppailevia
• mielenterveyskuntoutujia

Kirkko tarjoaa

• kerhoja lapsille ja vanhuksille
• nuorisotoimintaa
• leiritoimintaa
• toimintaa ja tukea erityisryhmille
• konsertteja ja musiikkielämyksiä
• keskustelua ja kuuntelua
• vapaaehtoisille mahdollisuuden auttaa
• apua sielulle elämän kipeissä tilanteissa
• hengellisiä tilaisuuksia

Kirkko opettaa

• hyviä elämänarvoja
• suvaitsevaisuutta
• yhteiskunnallista tasavertaisuutta
• eettisiä elämänvalintoja
• lähimmäisenrakkautta
• luonnonsuojelua
• elämään ihmisiksi

Kirkko ylläpitää

• väestörekisteriä osaltaan
• hautausmaita
• kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kirkkorakennuksia ja -maita
• kirkollisten juhlapyhien perinteitä
• yhteisöllisyyttä
• inhimillisyyttä yhteiskunnassa   

Olemmeko me luterilaiset näköalattomia?

 

Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan. Näin ilmaistiin samassa ylösnousemususkoa ja -toivoa. Näin ilmaistiin odotusta.

Kun kävelemme luterilaisen seurakunnan ylläpitämällä hautausmaalla, voimme nähdä, että haudat ovat mikä minnekin päin. Hautaamisessa tärkeintä näillä korkeuksilla on se, että arkun pääpuoli on kiveen päin. Tällä ei ole mitään merkitystä äsken kuvatussa mielessä. Yleinen tapa ei kuvaa yhtään mitään. Mutta hämmennystä silti herää, jos arkku onkin toisin päin.

Ortodoksisten seurakuntien ylläpitämillä hautausmailla on onneksi toisin. Haudat ovat kauniisti itä-länsi-suunnassa.

Ei kirkon tai haudan suunta tietenkään mikään pelastusasia ole, minkä varassa kaikki joko seisoo tai kaatuu. Mutta kaunis symboliikka, vertauskuvallisuus ei liene pahasta.

Minulle nämä kauniit vertauskuvat kertovat myös yksinkertaisesti sen, että kristityn suunta on selvä: "Kirkkautta kohti kulje kilvoitellen uskossa."

Kun tiernapojat pian kajauttavat laulunsa "itäisiltä mailta", tulee mieleeni kielten ero. Kun saksalainen laulaa vastaavaa, hän saattaakin kajauttaa "aus Morgenlande" eli aamun mailta. Tämän olen itse huomannut laulaessani Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Suomalaiselle tulee idästä helposti mieleen vain edesmennyt Neuvostoliitto ja sen perillinen, nyky-Venäjä. Tuo "aus Morgenlande", aamun mailta, vie meidät puolestaan kohti uskon ydintä. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: "Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta." (1. Joh. 1:5-6)

Me luterilaiset tunnumme suosivan kehitystä. Kirkon pitäisi olla kaiken kehityksen kärjessä. Silloin ehkä kirkot saataisiin täyttymään. "Kehitys kehittyy" ei kuitenkaan ole se kuolemattomuuden lääke, minkä oma katekismuksemme mainitsee.  Kuin aamuaurinko lämmittävät nämä virren sanat: "Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan." Kun kirkon pääovelta katsotaan suoraan eteenpäin, nähdään yleensä kirkon alttari, Jumalan pyhän läsnäolon alttari. Mitä useammin katseemme kohtaa tämän näyn, sitä useammin sydämemme alkaa kaivata elävää Jumalaa. Milloin saan tulla elävän Jumalan eteen? 

 

Miksi klassinen kirkkotaide loistaa poissaolollaan?

 

Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?

Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja -sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...

Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.

Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.

Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että "tallella eletty elämä". Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.

 

Naulan kantaan!

(Julkaistu Savon Sanomissa sunnuntaina 30.11.2008)

Tiistain Savon Sanomista (26.11.2008) luin: "Tämän ajan ihmisellä ei ole sielustaan huoli. Hänellä on huoli elämänsä mielestä." Näin asia taitaa todellakin olla. Tällä tavoin uskosta ja elämästä tehdään täysin erillisiä todellisuuksia. Kristitty ei kuitenkaan voi erottaa uskoa ja elämää täysin toisistaan, vaikkakin niiden samaistaminenkaan ei ole mahdollista. Mikäli usko erotetaan elämästä tai siitä tehdään vain yksi kapea sektori, niin "uskon" avulla joko haukutaan kaikkea mikä liikkuu, tai "usko" kuopataan maahan tarpeettomana. Kumpikaan ei kerro uskosta elämän varmana voimavarana.

Apostoli Paavali esitti kerran kovin vaikean asian: "Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä." (Room. 14:23) Ehkäpä tämä avautuu jollain tavoin niiden sanojen kautta, joita hän kirjoitti nuorelle miehelle nimeltä Timoteus: "Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä." (1. Tim. 4:8) Tänä päivänä kyllä korostetaan liikkumista, mikä ei tietenkään ole väärin, mutta jos elämä kokonaan kulkee elävän ja hoitavan Sanan ohi, niin silloin liikunta ja tarve liikkua kertovat vain itsekeskeisestä elämästä. Hyödyllistä on myös palauttaa mieleen apostoli Paavalin tuttu opetus galatalaisille: "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme." (Gal. 5:22-26)

Huoli oman elämänsä mielestä taitaa olla nykyihmisen osoitus yksilökeskeisestä elämästä. Omaa elämää korostetaan, siinä missä laatuaikaakin. Mihin vedän oman elämäni rajat? Mikä tai kuka siihen kuuluu tai ei kuulu?

Jos kristityllä on sielustaan huoli, niin se kertoo siitä, että ihminen itse ei ole kaiken keskipiste. Saatamme kokea, että olemme kaukana Jumalasta tai että hän on selin meihin päin. Tarvitsemme Jumalaa ja hänen armoaan, mutta tunnemme samalla, ettemme ole kelvollisia Jumalan edessä. Silloin meidän on muistettava, ketkä tarttuivat Jeesuksen viitan liepeisiin ja suorastaan huusivat osakseen Jumalan suurta armoa. Heitä olivat syntiset, sairaat, vammaiset ja vammautuneet.

"Auta, pelasta!" Näin me laulamme tuttuun tapaan adventtina. Tuttu Hoosianna-hymni on kyseessä. Pian alkaa kirkossakin joulunodotuksen aika. "Joulun aikaan tärkeintä on Vapahtajan syntymä, koska kirkossa kuvitellaan maailman yhä odottavan syntisten pelastajaa." Näin luin lehdestä. Kirkko ei kuvittele, vaan tietää ja tuntee tämän maailman kaipaavan Vapahtajaa. Jeesus Kristus on Raamatun mukaan sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Erään sanonnan mukaan Jumalalla on ainoastaan yhden päivän ikäisiä lapsia. Tämä kertoo siitä, että Jumalan armo on uusi joka aamu. Ihminen on uusi luomus, kun hän saa syntinsä anteeksi ja siten hänen edessään avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.

Luin lehdestä: "Jumala on kokemusteni summa." Tämä jumala ei ole Raamatun Jumala. Jumala on salattu. Sanotaan myös, että hänen rauhansa ylittää inhimillisen ymmärryksen. Minä en läheskään käsitä Jumalaa, mutta olen varma, että hän ymmärtää minua paremmin kuin minä itse tai kukaan ympärilläni olevista. Juuri siksi hän lähetti ainoan Poikansa maailman Vapahtajaksi, niin, myös sinun ja minun.

 

Kirkko keskellä kylää, mutta onko seurakunta elämäsi marginaalissa

Maaningan kirkon sisäseinistä debatoitiin voimakkaasti vuosia sitten. Tuhatkunta nimeä kertyi sisäseinien valkoiseksi maalaamista vastustavaan listaan. Ei siinä mitään, omalla tavallaanhan se osoittaa, että jokin merkitys kirkolla sentään elämässämme on. Ehkä museona. Muistoissa vahvasti lapsuuden tunnelmat joulukirkoista.

Seinät säilyivät entisellään, mutta nuokaan tuhat ihmistä eivät ole kirkkoa sittenkään täyttäneet. Samalla kuitenkin täytyy todeta, että ei kirkon täyttäminen hinnalla millä hyvänsä ole tavoite- ja toimenpidelistallani mukana. Tästä seuraa se, että niin kauan kuin minulla on valta vaikuttaa asiaan, ei Maaningan kirkossa soi Juice Leskisen musiikki eikä edes Hectorin kappale Lumi teki enkelin eteiseen, vaikka siinä papista puhutaankin. Kirkko on rukouksen huone, jonne mahtuu oikein hyvin kristillisestä uskosta kasvava ilo, jopa riemu. Ja mahtuisi sinne ihmisiäkin, paljon nykyistä enemmän.

Täytyy tunnustaa, että luottamushenkilöitä on oikein ikävä. Heistä kaksi tai kolme osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Ja kuitenkin he ovat päättämässä vähintään toiminnan raameista. Millä lihaksilla he päättävät, jos ei ole omakohtaisen kokemuksen tuomaa päivitettyä tietoa toiminnasta ja sen edellytyksistä? Enkä tarkoita yksittäisiä kokemuksia, kuten joulukirkko kerran vuodessa. En ole myöskään ajamassa mitään kirkossakäyntipakkoa. Kirkossa ei ole pakko käydä, mutta kyllä se ihan terveellistä on. Jumalanpalveluksen sana ja rukous, sekä musiikki voivat hoitaa uskoa aivan verrattoman yksinkertaisella tavalla. Moni sen tietää ja tuntee.

Moni tunnustaa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Moniko näistä sitten todella tietää, mitä kirkko opettaa. Väitän että noin promille tai kaksi. Usko ei kuitenkaan ole tee itse -talo. Paljon enemmän se on avaimet käteen -paketti. Jumala on uskonut meille kaikille todelliset avaimet elämään: armon ja anteeksiannon. Elämä on Jumalan lahja. Me olemme ja elämme, koska se on Jumalan hyvä tahto. Elämä on myös matka. Kun me liikumme maallisilla matkoillamme, niin joskus saattaa tehdä mieli vähän kaasutella. Juuri silloin liikennemerkit eivät oikein silmää miellytä, vaikka niiden tarkoitus on hyvä ja terveellinen. Samoin on kirkon sanoman laita. Jonakin hetkenä kaikkiin yksityiskohtiin ei oikein osaa samastua, mutta erilaiset kokemukset elämästä voivat avata niiden merkitystä, sitä, että sanomaa on kuitenkin pitkien aikojen kuluessa koeteltu ja se on kestänyt. Raamattu on elämän kirja. Se on meidän rakennuksemme peruskirja. Raamatusta löytyy toki Jumalan lakikin, ja onhan se toki merkitykseltään vähintään perustuslain kaltainen. Harva meistä Suomen perustuslakia tuntee, mutta se turvaa silti meidän kaikkien oikeuksia. Riittäneekö kenelläkään meistä rohkeus turhentamaan perustuslakia? Miksi me emme sitten arvostaisi sitä elämän kirjaa, jolla kaikki lopulta lepää. Jos suljemme Raamatun kannet ja annamme sen pölyttyä kirjahyllyn nurkassa, niin mitä me sillä voitamme. Jos siirrämme Jumalan elämämme marginaaliin, emme tee sitä todellisuudessa, vain marginalisoimme oman itsemme, sillä silloin emme tiedä mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Jumala ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, eikä edes uskostamme. Meihin ihmisiin kuitenkin vaikuttavat erilaiset jumalakuvat. Jumala ei ole sama kuin inhimilliset käsitykset hänestä. Tämän pohjalta kysynkin, että missä määrin voimme todellisuudesta, jossa elämme, sälyttää vastuuta kirkolle tai Jumalalle, jos emme anna kummallekaan sijaa muualla kuin marginaalissa, tyhjäksi jäävässä seremoniallisuudessa. Tarkoitan esimerkiksi kirkkohäitä sen tähden, että saataisiin hörhelöiset prinsessahäät kalliilla rahalla. Kun nykyään halutaan perehtyä rakkauteen, luetaan roskalehtiä. Kestävintä tekstiä koskien rakkautta löytyy Raamatusta, joka todellakin kannattaa avata. Jos itsestä tuntuu, ettei lukemaansa ymmärrä, niin sitä varten on seurakuntasi pappeineen, jumalanpalveluksineen ja raamattupiireineen. Tule sellaisena kuin olet, niin tulet myös sellaiseksi joka olet: luotu ja lunastettu, Jumalan silmissä kaunis ja ainutkertainen.